26.10.2017

Minun imetystaipaleeni. Tai oikeammin pumppaustaipaleeni.

Raskausaikana neuvolassa sain hyvin vähän tietoa imetyksestä, ja kaikki mitä siitä sain korosti imetyksen helppoutta. Perhevalmennuksessa paikan päällä kävi vauvaperhe, jolla oli mukanaan 8kk ikäinen vauva. Äiti imetti tilanteessa huomaamattomasti ikään kuin leikin lomassa lapsensa, samalla kun kertoi heidän vauva-arjestaan. Wau, noinko helppoa se voikaan olla?

Äitini oli aikoinaan ollut imetystukihenkilö, joten kyselin häneltä paljon asioita imetyksestä jo raskausaikana. Tiesin millä otteella rinta on hyvä ohjata vauvan suuhun, tiesin ihokontaktin tärkeydestä ja lapsentahtisuudesta. Opin myös, että imetys saattaa aluksi olla kivuliasta mutta sujuessaan mukavaa. Tiesin, että alussa joutuu imettämään paljon. Tiesin myös tiehyttukoksista ja rintatulehduksesta. Olin valmistautunut, sillä halusin imettää. Halusin imetyksen onnistuvan.

Sitten koitti synnytys. Synnytyksen jälkeen en saanutkaan vauvaani ihokontaktiin. Vauvani vietiin pois aivan yllättäen. Siinä rytäkässä unohtui koko imetys, mieli oli shokissa. Vauvani oli syntynyt aamuyöllä, ja minut siirrettiin Helsinkiin Naistenklinikalle lähemmäs teho-osastoa iltapäivällä. Naistenklinikalle päästyäni minut sijoitettiin huoneeseen, jossa oli lisäkseni kolme muuta äitiä. Kolme äitiä, kolme rintapumppua, kellään ei huoneessa vauvaa. Ihmettelin ensimmäisenä yönä, kun yksi äideistä nousi pumppaamaan. Pumpusta kuului ärsyttävä ääni, ja muistan heränneeni siihen ärsyyntyneenä. Kun ei kerran vauvojakaan täällä ole, niin voisiko saada nukkua?

Seuraavana aamuna äitini tuli katsomaan minua osastolle. Tässä vaiheessa synnytyksestä oli kulunut reilusti yli vuorokausi. Äitini kysyi minulta, olenko alkanut lypsää. Lypsää? Ai niin, se imetys. Kukaan kätilöistä eikä hoitajista ollut puhunut minulle, mikäli haluaisin tulevaisuudessa imettää olisi minun hyvä alottaa lypsäminen ja pumppaaminen. Soitimme äitini kanssa samantien kelloa, ja pyysin kätilöltä välineet ja ohjeet lypsämisen aloittamiseen.

Imetystaipaleeni alku oli kaukana siitä ihanasta ensi-imetyksestä mahdollisesti jo synnytyssalissa. Ei, ei todellakaan. Olimme mieheni kanssa osastohuoneessani verhojen takana, ja minä yritin harjoitella lypsämistä samalla kun mieheni yritti saalistaa maitopisaroita neulattomaan lääkeruiskuun. Ympäristö oli stressaava ja ahdistavakin, yksityisyydestä viis. Ajattelin, että tämä nyt on vain kestettävä, niin voin vielä saada oman lapseni rinnalleni.

Naistenklinikalla ollessani maitoa tuli hyvin vähän, niinkuin alussa tuleekin. Pyrin lypsämään 8 kertaa vuorokaudessa, 3 tunnin välein läpi vuorokauden. Aluksi lypsin käsin ruiskuihin tai tyhjiin lääkeannostelupurkkeihin. Saaliit olivat pieniä, 1-5ml. Silti jokainen niistä kuljetettiin pyörätuolilla tunnelikäytävää viilettäen Lastenklinikalle, vastasyntyneiden teho-osastolle K7. Teho-osaston hoitajat hurrasivat jokaisesta purkista tai ruiskusta, jonka sinne toin. Se piti motivaatiota yllä.

Lypsämisen käynnistyttyä se alkoi tuntua tärkeältä tehtävältä. Minulla oli nyt jotain konkreettista, jota voin lapseni hyväksi tehdä, kun en voi häntä hoitaa tai pitää sylissäni. Olen kuitenkin lapseni äiti, ja olo oli hyvin avuton katsoessa omaa lastansa kaikissa niissä letkuissa. Koskeakaan ei voinut, kuin päähän tai peppuun. Silittää ei saanut, sillä kuulemma sekin tuntuu kipeästä ikävältä. Käden sai laskea hellästi letkuvapaille alueille. Se tuntui aika vähältä verrattuna siihen mitä oli ensipäivien kuvitellut olevan. Suojelua, sylittelyä, ja imettämistä.

Sitten koitti siirto lastenosastolle. Maito ei ollut vieläkään kunnolla noussut, mutta lapseni sai luovutettua äidinmaitoa omien maitojeni lisäksi. Olin siirtynyt pikkuhiljaa rytmiin, jossa joka toinen tyhjennys tapahtui käsin ja joka toinen pumpulla. Rintani alkoivat olla aika kovilla, joten koin vaihtelun antavan mahdollisuuden edelleen tiheiden tyhjentämisten toteutukselle. Käsin lypsäessä ihoni hankautui rikki, ja pumpatessa rinnanpäät aukesivat helposti lähes verille. Pyrin kaikin keinoin välttämään totaalista katastrofia, eli että jompi kumpi menisi pahasti rikki. Hammasta purren pumppasin, vaikka sattui. Maitoa alkoi kuitenkin tulla. Muistan hoitajan ihailevat sanat, kun toin ensimmäisen 40ml pullon osaston jääkaappiin. Silloin oli todellinen voittajafiilis.

Vauvan ollessa lastenosastolla pyrin lypsämään myös vauvan luona, kun huoneessa oli paljon rauhallisempaa verrattuna teho-osastoon. Vauvan ollessa noin viikon ikäinen, sain kokeilla ensimmäisen kerran imetystä. Ja se se vasta sähläystä olikin. Vauva oli kovin uninen, ja loppujen lopuksi tuli itku kun ei kerralla hommaa osannut. Ympärilläni oli kolme muuta ihmistä ohjailemassa, joten en voinut olla kovinkaan rentoutunut tilanteessa.

Lähdimme harjoittelemaan imetystä osastolla pikkuhiljaa. Jatkoin edelleen pumppaamista ohessa, sillä vauvan imu oli kovin heikko, eikä hän meinannut oppia imuotetta ollenkaan joten otimme rintakumin käyttöön. Vauvalla oli nenämahaletku, ja tämän lisäksi hänelle oltiin tarjottu satunnaisia syöttöjä pullosta, mutta kovinkaan paljoa ei suun kautta maitoa vielä mennyt. Rintakumin kanssa kuitenkin vauva sai hyvän otteen, ja pääsikin viettämään paljon aikaa rinnalla. Syöttöpunnitusten mukaan vauva ei juuri mitään kuitenkaan rinnasta irti saanut, joten usein laitoimmekin vauvan ollessa rinnalla tai sen jälkeen maitoa myös nenämahaletkusta. Ajattelin, että on parempi ettei pulloa nyt käytetä, kun opetellaan rinnalle.

Kotiuduimme lopuksi nenämahaletkun kanssa, sillä suun kautta syöminen ei vieläkään ollut riittävää mutta muuta syytä sairaalaseurantaan ei enää ollut. Kotona olikin melkoista arpomista, saako se vauva nyt tarpeeksi maitoa. Pidimmekin kotona ollessa listaa, johon kirjasimme kauan vauva on ollut rinnalla, paljonko maitoa on saanut pullosta ja paljonko on laitettu nenämahaletkuun. Neuvolassa kävimme tiuhasti punnituksilla, ja vauvan paino lähtikin mukavasti nousuun. Viikon kotonaolon jälkeen pääsimme siis letkusta eroon, mutta listan pitäminen jatkui silti.

Vauvan ollessa noin parikuinen totesimme mieheni kanssa, että pulloruokinnan mukana pitäminen ei ehkä olekaan meidän tilanteessamme huono juttu, sillä se toisi miehelle myös mahdollisuuden hoitaa välillä niin että pääsisin myös välillä kotoa pois ilman vauvaa. Koimme sen meille tärkeäksi, joten ajattelimme että meidän perheellehän voisi sopia se, että imetän niin paljon kuin jaksan ja sitten voisi antaa myös pullosta. Rintakumi oli käytössä edelleen, sillä yrityksistä huolimatta vauva ei tahtonut ottaa otetta ilman sitä. Jännitin myös kovin julki-imettämistä rintakumin kanssa, joten koin luontevaksi että aina ei tarvitsisi alkaa säätämään sen kanssa ihan joka paikassa. Imetin kuitenkin myös rintakumin kanssa kerran kahvilassa, mikä oli kokemus sinänsä vaikka melkoista säätöähän se oli.

Vauvan täyttäessä 2kk alkoi kuitenkin ongelmat. Jatkuvia tiehyttukoksia, ja kolme rintatulehdusta. Olimme tähän saakka pitäneet rytmiä niin, että minä imetän päivät ja pumppaan pari kertaa yössä jolloin annamme pullosta. Imetyssessiot olivat aina yli 30 minuuttia ja rintakumin kanssa säätäessä imettäessä nukahtaminen ei oikein ollut vaihtoehto, joten koimme sen parhaaksi järjestelyksi kaikkien osapuolien nukkumisen kannalta. Tämä toimi siihen saakka, kunnes alkoi tuo kierre. Kolmannella kerralla olin jo niin kyllästynyt ja turhautunut, miksi tämä imetys nyt ei ota onnistuakseen? Koin vielä tehneeni niin paljon töitä, että olisin ansainnut edes hetken imetyksen helppoutta.

Aloin etsiä syitä sille, miksi ihmeessä tukoksia tulee jatkuvaan. Syyksi paljastui loppujen lopuksi rintakumi, joka vauvan imun vahvistuessa oli jäänyt ahtaaksi. Käytössäni oli jo isoin koko, joten isompaan vaihtaminen ei onnistunut. Ainoa keino oli siis päästä siitä eroon. Viikon verran taistelimme, ruiskua vauvan suupielestä samalla kun vauva rinnalla, kaikki mahdolliset vippaskonstit ja kikat mutta homma ei vaan ottanut onnistuakseen. Totesin, että en jaksa tapella tämän kanssa, helpompi on vain luovuttaa ja etsiä joku toinen ratkaisu. Heruin varsin hyvin pumpulle, joten ajattelin josko sitä voisi kokeilla sen aikaa kun jaksaa, ja jos tilanne tulee niin vaikka yrittää imetystä vielä myöhemmin. Pumpun avulla voisin kuitenkin ylläpitää maidontuloa, ja 8 kertaa vuorokaudessa pumppaaminen oli minulle tuttua jo sairaala-ajalta.

Liityin Facebookin Mamman maitopullo -ryhmään, joka on vertaistukiryhmä täyspumppaaville äideille. Ryhmästä sain hirveästi tietoa ja tukea täyspumppaukseen, juuri sellaista jota olisin kaivannut jo sairaala-aikana. Ryhmä motivoi jatkamaan pumppausta, ja koin ryhmässä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota en oikein ollut vauva-aikana muutenkaan päässyt muiden äitien kanssa vielä kokemaan. Imetyksen tuen ryhmä oli myös hyvä ja tukiäidit korvaamattomia tiehyttukosvinkkeineen, mutta huomasin olevani välillä katkera seinälleni pompahtaville imetyskuville. Podin jonkinlaista imetyspettymystä.

Ajan kanssa pettymys kuitenkin helpotti ja löysin pumppauksen hyvät puolet. Hyvät ja huonot puolet kun on molemmissa, ja myös pumppauksen sovittaminen päivärytmeihin normalisoitui. Siitä tuli vaan sellainen ihan normaali, arkinen juttu. Pumppasin kotona, autossa, huoltoasemalla, omissa häissäni, töissä, lattialla samalla vauvani kanssa leikkien... Ja jos monilla on hyvä nojatuoli imettämiseen - minulla oli the pumppaustuoli. Pumppaustuolissa olennaista on sen kaverina oleva sopivankorkuinen tarjotinpöytä, johon saa pumpun sekä pullonpidikkeet. Pumppaustuolissa oman asennon saa niin, että tuplapumpun pullot lepäävät reisiä vasten ja kädet saa vapaaksi. Monesti pumpatessani vastasin mm. työsähköposteihin. Kätevää!

Myös kaikki läheiseni tottuivat pumppaamiseen. Jos meille tuli ystäviä käymään, pumppasin ihan siinä missä olisin imettänytkin, omassa pumppaustuolissani olohuoneessa. Pumppauksesta heitimme paljon huumoria perheemme kesken, ja siitä tulikin sellainen hauska inside-juttu. Kaikki muistivat aina kysyä, koska mun pitää pumpata että miten menot suunnitellaan. Kylässä käyvät muistivat myös välillä jammailla pumpun rytmikkään äänen tahdissa.

Pumppaustaipaleenikaan ei kuitenkaan ollut aivan näin ruusuinen. Olin samaan aikaan imetysdieetillä, jossa pahimmillaan minulla oli vain kymmenkunta ruoka-ainetta. Laihduin kaikenkaikkiaan 7 kiloa, ja tällöin aloin tosissaan miettiä, mikä on järkevää oman jaksamiseni kannalta. Koulun aloitus kuitenkin läheni, ja lapsella oli jo muutamia kiinteitä ruokia joita hän pystyi syömään. Allergioiden vuoksi tiesin, että lapsen ruokavaliossa tulisi olemaan joko korvike tai äidinmaito myös yli 1-vuotiaana, joka oli alunperin pumppaustavoitteeni. Tiesin kuitenkin, etten sitä pidemmälle pumppausta jatkaisi ihan käytännön syistä, sillä aloittaisin opinnot täysipäiväisesti sekä osa-aikatyö pyörisi myös kuvioissa.

Lapsen ollessa 10kk päätimme että nyt on aika lopettaa. Ajoimme aminohappopohjaista korviketta sisään, ja samalla vähensin pumppauskertojani. Aina kun sain vähennettyä yhden pumppauskerran, huomasin kuinka oloni keveni kerta kerralta. Pumppausta tehdessäni en ollut tajunnut, kuinka rankkaa se oli ollut. Olin pitänyt sitä niin tärkeänä, että en vaan halunnut luovuttaa kevyistä syistä. Kun vihdoin korvike alkoi vauvalle maistua, lopetin. Tyhjensin vain välttämättömät, ja lopetus sujui yllättävän helposti. Pikkuhiljaa vähentäminen oli siis ollut hyvä taktiikka minulle.

Nyt kun asiaan on jo pari kuukautta etäisyyttä, olen todella helpottunut. Olen niin helpottunut että se on ohi. Saan taas syödä normaalisti, eikä tarvitse katsoa kelloa että milloin sitä taas on pumppuaika. Samaan aikaan olen kuitenkin todella ylpeä siitä, millaisen työn tein. Olen onnellinen että tein sen, mutta olen onnellinen että se on ohi. Olen myös todennut, että kaikkien näiden muiden huolien kanssa oli oikea ratkaisu lopettaa.

22.10.2017

Vanhempien kertoman vähättely terveydenhuollossa. Tuo raivostuttava ilmiö jonka olen joutunut todistamaan jo liian monta kertaa. Viimeksi tänään, kun kävimme päivystyksessä.

Lapsi oli aamulla oudon oloinen, ja alkoikin yhtäkkiä oksentaa. Oksenteluahan meillä on ollut alusta saakka, mutta yleensä iltaisin, joten mietimme heti miehen kanssa pitäisikö varmuudeksi soittaa sairaalalle. Pään haavan kohdallekin oli alkanut muodostua patti, joten kehottivat käydä näyttämässä päivystyksessä kun tilanne on kuitenkin poikkeava.

Päivystyksessä lapsi oksensi vielä kaksi kertaa, ihan kunnolla ja oli silminnähden huonovointinen. Itse olin hyvin jännittynyt, sillä tiesin näiden oireiden jatkuessa kysymykseen voisi pahimmassa tapauksessa tulla uusi leikkaus. Tiesin, että sitä en jaksaisi, joten stressasin jo vähän etukäteen asiaa. Huojennukseksemme saimme kuitenkin kuulla, että tilannetta voidaan vielä seurata ja meidän täytyy vain palata päivystykseen mikäli oksentelusta tulee rajumpaa tai lapsen vointi muuten heikkenee, tai päässä oleva patti jatkaa kasvamistaan eikä lähde pienenemään.

No, eikä tässäkään vielä mitään. Sitten päivystäjä vain omaksi virheekseen erehtyi sanomaan: "Ja joskus voi myös olla vaikea erottaa, mikä on pulautusta ja mikä on sitten ihan oksentamista". Tässä vaiheessa jouduin ottamaan itse muutaman kerran henkeä etten sano rumasti. Tämä kyseinen lause. En edes halua laskea kuinka monta kertaa se on minulle sanottu, kun olen puhunut oksentamisongelmasta. Koska se on ihan oikeasti ongelma. Ja oksentamista, ei mitään pikku puklua tai isompaakaan puklua, vaan oksentamista.

On maailman turhauttavinta vanhempana yrittää ajaa lapsensa etua, saada lapselleen parasta hoitoa tai tutkimuksia, kun sanaa ei oteta todesta. On tosi voimia vievää tuntea itsensä hysteeriseksi, uusavuttomaksi nuoreksi esikoisen äidiksi, vaikka todellisuudessa yrittää aivan täysillä ajaa oman lapsensa etua ja saada lapselle lapsen tarvitsemaa hoitoa. En vaan voi käsittää sitä, miksi hoitohenkilökunnan täytyy ladella tällaisia kommentteja, varsinkaan sellaisille vanhemmille, joiden lapsilla on kasaantuneesti erilaisia ongelmia ja diagnooseja. Yleensä sellaiset vanhemmat kyllä tietävät, mikä on oksentamista ja mikä pulauttelua. Tällaiset kommentit hoitohenkilökunnalta ovat turhia, vähätteleviä ja vain mielipahaa aiheuttavia, vaikka ne ehkä on tarkoitettu rauhoittavina. Mutta silloin kun ne osuvat sellaiseen ihmiseen, joka on kymmeniä kertoja yrittänyt kertoa huolestaan lääkäreille jotka sivuuttavat ongelman täysin, mennään todella pahasti metsään. Varsinkin silloin, kun sen vanhemman voimavarat ovat muutenkin vähissä.

Välillä olen myös miettinyt, kun meidän ikäämme usein kommetoidaan sairaalassa. "Olettepas te nuoria, onko tämä teidän esikoinen?" Entä jos oltaisiinkin +30v, tämä olisi meidän toinen tai kolmas, saataisiinko silloin erilaista kohtelua? Otettaisiinko enemmän tosissaan?

20.10.2017

Kotiuduimme jo tänään, positiivisena yllätyksenä. Olimme sairaalassa kolme yötä, mikä ei ollut paha sitten loppujen lopuksi ollenkaan. Yhden yön olimme molemmat kotona, yhden yön minä sairaalassa ja mies kotona, sekä viimeisen yön minä kotona ja mies sairaalassa. Kontrollimagneetti otettiin eilen, mikä oli näyttänyt sen, että tilanne oli jo hienoisesti lähtenyt palautumaan parempaan suuntaan ja seurantalinjalla jatketaan. En muista milloin olisin ollut näin helpottunut. Ja väsynyt! Ainakin hetken aikaa nyt pitäisi lapsen aivojen tällä pärjätä. Kahden viikon päästä on ensimmäinen kontrolli, ja siitä neljän viikon päästä seuraava. Tarkkaan seurataan, että tilanne varmasti jatkaa hyvää kehityskulkuaan.

Kotona on niin paljon parempi olla. Osastoaika ottaa aina veronsa. Päivät ovat pitkiä ja rankkoja, kokoajan pitää olla pystyssä tai jotenkin muuten epämukavasti pienille tuolille ahtautuneina ja vain yöksi saa patjan lattialle. Ja yölläkään sitä ei paljoa nuku, kun toinen on kipeä ja tarvitsee apua. Ruoka on usein einestä tai sairaalan ruokalasta (mikä onneksi on hyvää), vatsalla stressaajalle hetkellinen ruokavaliomuutoskin tuo omaa epämukavuuttaan. Ja tämä on vain se fyysinen puoli.

Henkinen puoli onkin sitten paljon mutkikkaampi. Meille kävi vielä niin, että olimme osastolla K8 joka on entinen K7 eli vastasyntyneiden teho-osasto. Olimme olleet osastolla siis aiemmin, ja sama fyysinen paikka herätti paljon muistoja - eivätkä ne muistot ole kovin ruusuisia tai helppoja käsiteltäviä. Ensimmäisen yön lapsemme oli valvontahuoneessa, ja seuraavana päivänä sairaanhoitaja kertoi, että valvonta on nyt purettu ja voimme siirtyä huoneeseen 4 potilaspaikalle 2. Suuni loksahti auki. Ei voi olla sattumaa! Olimme tuolla tismalleen samalla potilaspaikalla vuosi sitten ollessamme teholla.

Huoneeseen mennessä heräsi kyllä hyvin monenlaisia tunteita, ja monilta kylmiltä väreiltä ja puistatukselta ei vaan voinut välttyä. Ikkunasta näkyi sama maisema, ja lähes sama vuodenaika. Lapsemme syntymän aikaan oli tullut ensilumi, joka sitten suli pois ja jätti harmaan marraskuun tilalle ikkunasta ihmeteltäväksi. Nyt onneksi ihasteltavana oli sentään värikkäänä hehkuva syksyn ruska. Jos joku vuosi sitten olisi sanonut minulle että palaat vielä tälle tismalleen samalle osastopaikalle olisin varmaan masentunut. Silloin oli niin paljon toivoa ja uskoa siitä että se olisi meidän ainut töyssymme.

Paljon oli toki myös muuttunut tuolla osastolla. Osastolla vallitsi aivan erilainen tunnelma. Keskoskaappien sijaan huoneissa oli aikuisten sairaalasängyt tai pienten lasten häkkisängyt. Käytävillä oli huomattavasti rauhallisempi meininki, lääkäreitä ei näkynyt kuin lähinnä aamun kierron aikaan ja huoneissa ei ollut jokaisella omaa hoitajaa tarkkailemassa vointia. Piuhoja ja vempeleitä oli huoneissa paljon vähemmän, ja huoneessa oli jopa tilaa liikkua.

Osastoaikana ollessa menee aina niin sanottuun "sairaalamoodiin". Sairaalamoodissa kaikki on vain tehtävä. Tilanteeseen vaan sopeutuu todella nopeasti pienen alkujärkytyksen jälkeen. Toisaalta onneksi myös meillä on kokemusta sairaalassa lapsen hoidosta, niin sitä oli nopeammin jo paljon omatoimisempi kaiken suhteen. Sairaalamoodi kestää aina sen aikaa kun tietää että sairaalassa on vain oltava. Heti kun tulee vihjausta siitä, että voisi päästä kotiin, sairaalamoodi lähtee pois. Tilalle tulee kauhea kiire kotiin. Kotiinpäästyä valtaa usein valtavaakin valtavampi väsymys. Väsymystä sairaalakeikkojen jälkeen minulla on ollut jo pitkään, mutta koska osastollaolosta on jo aikaa on tämä väsymys aivan eri luokkaa. Mitään on siis turha yrittää vielä pariin päivään ajatellakaan. On annettava aikaa palautumiselle.

Oma jaksamiseni on ollut hyvin vaihtelevaa viime aikoina. Tuntuu, ettei tunteiden käsittelylle ole ollut tilaa eikä aikaa. Tuntuu että asioita on kasautunut sellaisella vauhdilla ettei pää ole pysynyt mukana. Kaikki normaalit toiminnot arjessa ovat alkaneet stressaamaan ja ahdistamaan. Yksi vertaistukiystäväni osuvasti totesikin, että on ihme jos tässä pyörityksessä ei ahdistu tai masennu. Onneksi kuitenkin erityislasten vanhemmille tukea ja apua on hyvin saatavilla, ja sairaalassa heti ottivat tosissaan, kun omasta jaksamisestani kerroin. Vertaistuki on ollut myös aivan korvaamatonta. On myös ollut ihanaa huomata, kuinka monet ihmiset ovat lukeneet kuulumisiamme joko täältä blogista tai kuvien muodossa instagramista ja kuinka paljon tsemppiviestejä on tullut. Kaikille teille en ole jaksanut vastata, mutta jokainen tsemppiviesti on lämmittänyt kovasti. Kiitos siis kaikille upeasta myötäelämisestä.

Päätän tämän tekstin tähän tänään. Paljon on mielessäni monimutkaisia mietteitä, ja niitä varmasti pala palalta yritän jäsentää lähipäivinä. Nyt koen, että olen tälle päivää käsitellyt tarpeeksi ja siirryn tekemään jotain nollaavaa tekemistä. Sekin on hyvin tärkeää, unohtaa hetkeksi kaikki.

17.10.2017

Leikkauspäivä oli tänään. Yöllä saimme nukuttua muutaman tunnin, ja lapsen ravinnottaoloaika meni yllättävän mutkattomasti. Aamu kuudeltä ylös, lapsi suoraan sängystä ulkovaatteisiin ja rattaisiin ja kohti sairaalaa. Leikkausaikamme oli päivän ensimmäinen. Emme onneksi joutuneet odottamaan aulassa kauaakaan, kun pääsimme jo esivalmisteluun. Vaihdoimme lapsellemme leikkauskaavun päälle, ja sitten häntä jo vietiinkin. Kello oli tässä vaiheessa tasan 8.00.

Emme päässeet tapaamaan kirurgia esikäynnillä eilen, joten odotimme tapaavamme kirurgin ennen leikkausta. Odottelimme odotusaulassa tovin, kunnes hoitaja tuli ilmoittamaan ettei kirurgi tule tapaamaan meitä etukäteen vaan soittaa vasta kun toimenpide on ohi. Kello oli tässä vaiheessa noin 8.30 ja hoitaja antoi meille luvan poistua sairaalasta.

Ennen sairaalasta lähtöä kävimme viemässä ylimääräisiä tavaroitamme osastolle K8, johon lapsemme siirretään leikkauksen jälkeen. K8 on ortopedian ja traumatologian osasto, sillä emme mahtuneet pienten lasten kirurgiselle osastolle K6. Se tuntui etukäteen hieman oudolta, sillä K8 osastolla olevat lapset ovat myös jo vanhempia, iso osa teini-ikäisiäkin. Sairaalan tunnelikerroksen käytäviä kävellessä kohti osastoa tajusinkin, mihin olimme menossa. Olimme kävelleet niitä käytäviä aikaisemminkin. Tai minä en ollut kävellyt - olin ollut tuolloin vielä pyörätuolissa juuri synnyttäneenä. Nopeasti kävikin siis ilmi, että nykyinen osasto K8 on samassa tilassa, jossa ennen toimi osasto K7 - vastasyntyneiden teho-osasto.

Hissiä ylös mennessä olo oli hyvin absurdi. Koimme miehen kanssa molemmat kyllä hyvin voimakkaana tuota samaa reittiä menemisen, sillä emmehän olleet menneet siitä sen jälkeen, kun viimeksi lapsemme oli tuolla osastolla. Totesinkin miehelleni, että osaa tämä nyt olla silkkaa henkistä kiusaa, ja siltä se sillä hetkellä tuntui.

Saimme kuin saimmekin matkarattaamme ja lapsemme tavarat sullottua lukolliseen kaappiin ja pääsimme vihdoin lähtemään sairaalalta. Pyörittelimme hetken aikaa mihin suuntaisimme, ja päätimmekin lähteä Punavuoreen etsimään jotain hyvää brunssipaikkaa. Päädyimme johonkin kivaan kahvilaan, jossa oli katettu aamupalapöytä. Tilanne olisi voinut olla hyvinkin kuin suoraan jostain kirjasta: viereisessä pöydässä kaksi blondia naista juttelivat viimeisimmistä juoruista, takana oleva ystäväseurue pohti minne lähteä seuraavaksi reissuun ja viereemme tulleet isä ja poika viettivät tavallista syyslomapäivää suunnitellen mitä seuraavaksi tekisi. Sitten siellä olimme me, odottaen puhelua neurokirurgilta, kuinka lapsemme leikkaus oli sujunut. Keskustelimmekin tilanteesta mieheni kanssa, ja totesimme että kuinka kummallista on se, ettemme koskaan tiedä mistä ihmiset ovat oikeasti tulossa ja minne menossa ja mitä ihmisten elämässä on meneillään. Kukaan ei varmasti olisi meistäkään arvannut millaisessa tilanteessa olimme, näytimme varmasti vain rennosti brunssille tulleelta pariskunnalta.

Brunssin jälkeen jatkoimme matkaa kävellen kohti keskustaa. Pyörimme ympyrää julisteliikkeissä ja kiersimme kortteleita. Kello 11:30 puhelin soi. Joko nyt? Meille oltiin sanottu, että kirurgi soittaisi noin puolen päivän aikaan. Ajattelin, että koska se soittaa jo nyt, on leikkauksen täytynyt mennä hyvin. Ja hyvinhän se oli mennyt, aivan kuten suunnittelivatkin. Huh. Minulla oli ollut koko aamupäivän varovaisesti varma fiilis siitä, että leikkaus tulisi menemään hyvin. Pystyin hetkeksi hengähtämään. Kirurgi kuitenkin kertoi, että vasta loppuviikolla tai myöhemmin selviää, parantaako leikkaus tilannetta vai ei. Elämme siis päivä kerrallaan, sormet ja varpaat ristissä toivoen että tämä leikkaus parantaisi tilanteen ja lisätoimenpiteiltä toistaiseksi vältyttäisiin. Loppuviikosta tehdään vielä kontrollimagneetti, joten uusi nukutus on joka tapauksessa tiedossa vielä tällä viikolla.

Puhelun jälkeen suuntasimme takaisin sairaalalle, sillä olimme sopineet psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanoton puolelle päivin, jotta pääsisimme mahdollisimman paljon purkamaan tilannettamme. Ajan jälkeen olimme todella, todella tyytyväisiä, että olimme ajan saaneet leikkauspäivälle. Saimme ensin sopivasti etäisyyttä sairaalasta - mutta pääsimme kuitenkin heti samana päivänä jo puhumaan auki fiiliksiämme, mikä selvästi ainakin minun kohdallani tuntui auttavan asennoitumisessa tulevaa osastoaikaa kohden.

Ajan jälkeen kävimme vielä lounaalla, ja soittelinkin sairaalalle olisiko mahdollisesti lapsemme siirretty jo osastolle ja pääsisikö häntä jo näkemään. Kello oli tässä vaiheessa noin 14.00 ja vastaukseksi saimme että lapsi on edelleen heräämössä tarkkailussa. Lisää odottelua siis. Lähdimme lounaan jälkeen siis vielä hetkeksi pyörimään sairaala-alueelle, parkourin ystävinä kävimme tutkimassa mahdollisia parkourspotteja sairaalan lähistöltä ja löysimmekin monia hyviä. Tämä on meidän yhteinen keinomme saada ajatukset hetkeksi muualle, kun kerta saman harrastuksen jaamme mieheni kanssa. 15.30 jälkeen puhelin soi jälleen, ja iloksemme saimme kuulla että lapsemme on vihdoin siirretty osastolle. Lapsi nukkui edelleen, joten meillä ei olisi vielä kiirettä. Halusimme kuitenkin mennä heti osastolle, sillä satuimme olemaan muutenkin ihan nurkilla ja olihan tätä jo odotettu.

Osastolle päästyämme lapsen näkeminen oli hienoinen shokki. Osasimme molemmat varautua näkyyn - olimmehan nähneet lapsemme aikaisemminkin ja vielä hengityskoneessakin, mitä ei edes nyt vaadittu. Silti se pysäytti. Lapsella oli päässään verkkomyssy, jonka alla oli paineside leikkaushaavan päällä sekä valtimokatetri. Kanyylit olivat kaulalla sekä toisessa nilkassa. Toinen nukkui, välillä käänsi kylkeä ja vaikeroi ja nukkui vähän lisää. Muutaman tunnin jälkeen saimme yrittää tarjota lapsellemme maitoa. Urhoollisesti ja nälissään huikaisi kuin yhdellä kulauksella koko pullon huiviin, mutta yhtä nopeasti se sitten tuli ylöskin. Mutta tämä nyt oli meille arkipäivää ihan ilman leikkaustakin. Lapsen käsittely oli tosin pelottavampaa kaikkien piuhojen kanssa, kun onhan tässä nyt lähemmäs vuosi jo kohta lasta käsitelty ilman piuhan piuhaa.

18.00 päätimme lähteä kotiin, sillä päivä oli pitkä ja raskas, nälkä alkoi painaa ja lapsi pääasiassa vain nukkui. Ensimmäisenä yönä kumpikaan meistä ei saanut jäädä sairaalalle, sillä lapsi oli valvontahuoneessa. Huomisesta eteenpäin sen pitäisi olla mahdollista. On tämä tärkeää myös meille, levähtää hetki. Tuntuu ettei koko vuonna ole ollut kunnolla levähdystaukoa, jolloin olisimme ehtineet olla kaksin, ja kunnolla keskittyä toisiimme ja millaisia tunteita tällainen pyöritys on meissä herättänyt. Huonosti nukuttujen öiden jälkeen on myös hyvinkin tärkeää saada yksi yö unta alle, ennen kuin vuorotellen jompi kumpi on lapsen kanssa sairaalassa yötä. Synnytyksen jälkeen olin koko kaksi viikkoa putkeen sairaalassa käymättä kotona yötä. Silloin sitä vain meni ja jaksoi. Nyt kun kokemusta asiasta on, tiedän etten nyt siihen lähtisi. Silloin tietysti sitoi myös imetys, jota nyt ei ole. Tämäkin mahdollistaa sen, että saan oikeasti mahdollisuuden käydä nukkumassa yön kotona. Miehen kanssa jo kuitenkin sovimme, että minä olen ensi yön sairaalassa lapsemme kanssa.

Nyt menen nukkumaan jotta ehdin nukkua ennen huomista. Kävimme sairaalan jälkeen hakemassa vielä pari matkakoon peliä lautapelikaupasta, saa nähdä ehtiikö niitä huomenna pelailla vai onko lapsi jo pirtsakampi. Nämä pienet kun tuppaavat olemaan nopeita toipujia. Huominen näyttää.

16.10.2017

Hyvin sekavat on tunnelmat. Huomenna on leikkaus, eikä asia oikein tahdo todentua. Saimme päivän esikäynnillä paljon uutta informaatiota, emmekä päässeet sitten edes tapaamaan tätä uutta kirurgiamme, mikä jäi kieltämättä vaivaamaan minua sillä moni kysymys jäi kysymättä. Saimme tänään kuitekin tietää, että leikkauksen kokonaiskesto on odotettua pidempi, emmekä pääse katsomaan lastamme heräämöön vaan vasta osastolle siirtyessä. Tämä tarkoittaa sitä, että odottavan aika tulee olemaan pitkä. Emme olleet juuri miettineet, mitä aiomme tehdä leikkauksen ajan, sillä käsityksemme oli vain muutama tunti. Keskustelimme alustavasti ottavamme pyörät mukaan, että kävelisimme aamulla sairaalaan ja siitä sitten voisi päättää, mihin päin pyörällä lähtisi aikaa tappaamaan. Emme ole mieheni kanssa päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa sitten kesän, joten outoa voi olla kaikinpuolin, kun tunnelmakaan tuskin on kovin hilpeä. Toki sitä olisi toivonut, että sitä kahdenkeskistä aikaa olisi jollain muulla tavalla saanut kuin lapsen joutuessa leikkaukseen...

Muita muutoksia oli muun muassa se, että joudummekin toiselle osastolle mihin meidän alunperin piti mennä, eikä meistä kumpikaan pääse olemaan ensimmäisenä yönä sairaalassa lapsemme kanssa. Tämä oli ainakin itselleni pettymys, sillä meille oltiin kokoajan lupailtu että toinen vanhemmista saa olla yötä. Toki sairaalat ovat välillä tupaten täynnä eikä se ole mahdollista, mutta pettymys se on silti.

Osastolla kulkiessa ja katsoessa pieniäkin vauvoja ja heidän vanhempiaan sairaalassa väkisinkin heräsi tunteita vuoden takaisista tapahtumista meille molemmille. Osastolla tuoreet äidit pumppasivat maitoja vauvoilleen, vanhemmat hoitivat lapsiaan hengitysavuista ja muista kojeista huolimatta hyvin luonnollisesti ja aina joku itki. Vuosi sitten mekin olimme tuossa. Ja nyt olemme taas. Vuosi sitten toivoin, että sairaala-ajat olisivat olleet kerralla hetkeksi siinä mutta toisin kävi. Ja nyt tämän kanssa on vain elettävä.

En juurikaan uskalla enkä osaa ajatella huomista leikkausta. Tulee kylmät väreet pelkästä ajatuksestakin, että oikeasti muka joku huomenna sörkkisi lapseni aivoja. Ihan oikeasti. Eihän siinä ole mitään järkeä. Sellaistahan tapahtuu vain muiden lapsille tai sairaalasarjoissa. Sellainenhan on kuitenkin niin harvinaista, että miten se meidän kohdallemme juuri osuu?

Ajoittain mietin myös sitä, miten tämä tilanne on päässyt kehittymään näin salakavalasti. Raskausaikanahan kaikki oli hyvin, ultrissa ei löytynyt mitään vikaa ja synnytyksessäkin kaikki oli niin tyynen rauhallista aina syntymähetkeen saakka. Sitten kaikki pistettiin kertaheitolla palasiksi. Sitten taas noustiin, kuvittelin pahimman olevan jo takanapäin ja pala palalta huonoja uutisia kaikki on taas heitetty päin näköä. Vielä keväällä suurin huolemme oli ruoka-aineallergiat ja nyt emme edes niitä ole jaksaneet miettiä, vaikka lapsemme ruokavalio on edelleen suppea.

Kaikenkaikkiaan sekavat ovat tunnelmat. Ja pelottaa niin, että vatsa on sekaisin. Välillä stressaa ja ahdistaa myös niin paljon, että sen tuntee fyysisesti ihan joka solukossa.

13.10.2017

Tänään tuntui että kamelin selkä katkesi. Koen olevani sinnitellyt jaksamiseni äärirajoilla todella pitkään ja stressi on tuntunut fyysisestikin jo pahalta aika-ajoin. Olin viime viikkoina sanonutkin miehelleni, että nyt mennään niillä rajoilla, että tuskin paljoa vaatii että romahdus tulee. Eikä se paljoa vaatinutkaan.

Sain tänään kuulla, että meidän lapsemme neurokirurgi vaihtuu. Lastamme ei leikkaakaan se kirurgi, kenen kanssa kävimme jo hoitosuunnitelman tarkasti läpi, vaan joku uusi ja tuntematon. Puhelimessa osastonsihteerin kanssa ääneni alkoi täristä ja sihteeri kysyikin, olenko kunnossa. Sepitin jotain hänelle puhelimeen luottamuksen tärkeydestä ja hän koitti rauhoitella minua sillä, että kaikki heidän neurokirurginsa ovat alansa huippuja. Puhelun lopettamisen jälkeen romahdin. Alkoi ahdistaa niin vietävästi. Viikonlopun yli pitäisi odotella että pääsee tapaamaan sen ihmisen, jonka käsiin annan lapseni elämän hetkellisesti. En tiedä, kuka on se ihminen joka leikkaa lapseni aivoja. Enhän voi luottaa kehenkään, jota en ole vielä itse tavannut.

Onneksi on kuitenkin vertaistukikanavat. Sain kahdesta eri vertaistukiryhmästä netissä kokemuksia uudesta kirurgistamme, joka rauhoitti mieltä ainakin sille tasolle, että kyllä tästä varmasti viikonlopun yli selvitään. Mutta pelottaa. Nyt on alkanut pelottaa ihan erilailla, kuin viikko sitten. Ajatus lähenevästä leikkauksesta alkaa pikkuhiljaa realisoitua, ja ajatus osastoajasta on alkanut mietityttää.

Viimeksi olemme olleet osastolla synnytyksen jälkeen. Silloin kotiuduttuamme kahden viikon iässä, sairaalat ovat kyllä tulleet tutuksi mutta osastolla ei ole tarvinnut yötä tuon jälkeen olla. Vanhat tuntemukset ja menettämisen pelko on alkanut nostaa päätään. Tavallaan tietää, millaisia tuntemuksia herää oman lapsensa ollessa sairaalassa mutta sitten kun ei kuitenkaan tiedä. Ja voi olla, että nuo tunteet moninkertaistuvat verrattuna syntymän jälkeiseen osastojaksoon. Silloin en kuitenkaan ollut vielä samanlailla kiintynyt omaan lapseeni. Silloin olin varovaisempi. Nyt olemme kuitenkin eläneet tätä elämää yhdessä lähes vuoden ja tunnen oman lapseni aivan eri tasolla. Pelkään että tämä ja tulevat osastojaksot tulevat olemaan jopa henkisesti vielä rankempia.

12.10.2017

"Joko teillä kontataan?"
"Mitä suunnitelmia teillä on 1v -synttäreiksi?"

Täysin normaaleja aiheita, joita hyvää tarkoittavat puolitutut kyselevät livenä ja netissä. Jälleen kerran aiheita, joihin itse ei tiedä vastatako vain lyhyesti vaiko pitkästi. Ylipäätään taitoja koskevat kysymykset ovat alkaneet ärsyttää, mitäs väliä sillä oikeastaan on kontataanko meillä jo vai ei? Voisiko kenties kysyä, että minkälainen persoona lapsestamme on kuoriutunut? Kun ei niillä taidoilla ole väliä. Meillä edetään omaan tahtiin ja uusien taitojen eteen on tehtykin paljon töitä. Ja kyllä niistä sitten muuten iloitaankin kahta kauheammin.

1-v -synttärit ovat aivan ovella. Facebookin äitiryhmät ovat pullollaan kysymyksiä lahjatoiveista, tarjoamisista ja kutsukorttien lähettämisestä. Ihanaa, että syntymäpäivistä ollaan innoissaan mutta ulkopuolisuuden tunteelta ei voi silti välttyä. Missä syntymäpäivät edes vietetään, olemmeko kotona vai sairaalassa? Onko meillä edes voimavaroja järjestää juhlia? Epäilen että ei ole, vaikka kotona olisimmekin. Eikä kyllä ole ajatustakaan tullut uhrattua koko asialle. Ehkä ensi vuonna.

Tiedän, ettei kukaan tarkoita mitään pahaa. Tämä on meidän ainut lapsemme, ainut kokemuksemme lapsiperheen elämästä ja välillä sitä toivoo, että voisi olla tohkeissaan 1-vuotissynttäreistä ja siitä, mitä siellä tarjotaan vieraille.

9.10.2017

Viikon päästä on leikkaus. Saimme leikkauspäivän tietoon onneksi hyvin nopeasti viime viikolla. Tämän jälkeen oli takki aivan tyhjä. Kun vihdoin sain merkata kalenteriin milloin leikkaus on, tuntui että kaikki epävarmuus purkautui täysin voimattomuutena. Olin ollut koko alkuviikon muutoinkin neurokirurgin käynnistä informaatioähkyssä, ja väsymys vei lähes toimintakyvyttömäksi. Selvisin noista päivistä juuri ja juuri, menemällä sieltä mistä aita on matalin. Ja uskalsin sallia sen itselleni.

Ja tämä salliva asenne kannatti. Sillä loppuviikosta sain taas kiinni elämästä. Vietimme aikaa perheen kesken, tapasin ystäviäni ja sain aikaiseksi myös paljon opintojen ja töiden suhteen. Kummallista tässä kaavassa alkaa vain olla se, että se on kaava. Se toistuu systemaattisesti sairaalareissujen jälkeen. Palautuminen vie paljon aikaa ja energiaa.

Olen tietoisesti pyrkinyt olla ajattelematta ensi viikkoa vielä liikaa. Tällaisessa elämäntilanteessa, kun sairaalakäyntejä on säännöllisen epäsäännöllisesti, olen kokenut parhaaksi taktiikaksi olla ajattelematta liikaa käyntien välillä, sillä muuten ei muuta tekisikään kuin murehtisi seuraavaa käyntiä. Sopiva henkinen valmistautumisaika pitää itselleen ottaa, kuin myös palautumisaika, mutta siinä välillä parasta on elää normaalia elämää.

3.10.2017

Neurokirurgin tapaaminen oli eilen. Saimme odotetusti yksityiskohtaistempaa tietoa diagnoosista, sekä leikkauksesta. Tieto rauhoittaa todella, ja nyt meillä on jonkinlainen hoitosuunnitelma. Ainoana vaan, meillä ei ole edelleenkään leikkauspäiviä, sillä kardiologi ja neurokirurgi eivät olleet keskustelleet kokonaisuudesta keskenään. Joudumme siis taas odottamaan puhelimen päässä päivät, josko ilmoitus tulisi milloin leikataan, ja mikä leikataan ensin. Jokatapauksessa pian on toimittava.

Epävarmuus. Jälleen se on läsnä päivissämme. Ja joka kerta se vaan on niin kuormittavaa. Ei tiedä tarkalleen, mihin asennoitua. Tuntuu, että jokaisen sairaalakäynnin jälkeen on ollut lähiaikoina samanlainen kaava - aina käynnin jälkeen ollaan jääty odottelemaan. Koen myös oman jaksamiseni kannalta tämän kaavan raskaaksi, ja kerta kerralta tuntuu, että palautuminen sairaalakäynnistä kestää kauemmin. Isojen asioiden äärellä kun on, mieli reagoi usein hieman myöhässä.

Kulissia pystyy pitämään yllä tietyän aikaa. Sen aikaa, kun olet lääkärin vastaanotolla ja haluat imeä kaiken mahdollisen tiedon sillä käynnillä. Tunteet tulevat myöhemmin, yleensä vasta lapsen mentyä nukkumaan. Silloin palautumisaikaa seuraavaan, normaaliin työ- tai koulupäivään nähden jää hyvin vähän. Usein seuraava päivä, ja joskus sitäkin seuraava tuntuvat raskailta ja aikaansaamattomilta. Haluaisi vain pysähtyä ja vetäyty oman perheen kanssa pieneen kuplaan hetkeksi. Tänään on juuri sellainen päivä.