17.10.2017

Leikkauspäivä oli tänään. Yöllä saimme nukuttua muutaman tunnin, ja lapsen ravinnottaoloaika meni yllättävän mutkattomasti. Aamu kuudeltä ylös, lapsi suoraan sängystä ulkovaatteisiin ja rattaisiin ja kohti sairaalaa. Leikkausaikamme oli päivän ensimmäinen. Emme onneksi joutuneet odottamaan aulassa kauaakaan, kun pääsimme jo esivalmisteluun. Vaihdoimme lapsellemme leikkauskaavun päälle, ja sitten häntä jo vietiinkin. Kello oli tässä vaiheessa tasan 8.00.

Emme päässeet tapaamaan kirurgia esikäynnillä eilen, joten odotimme tapaavamme kirurgin ennen leikkausta. Odottelimme odotusaulassa tovin, kunnes hoitaja tuli ilmoittamaan ettei kirurgi tule tapaamaan meitä etukäteen vaan soittaa vasta kun toimenpide on ohi. Kello oli tässä vaiheessa noin 8.30 ja hoitaja antoi meille luvan poistua sairaalasta.

Ennen sairaalasta lähtöä kävimme viemässä ylimääräisiä tavaroitamme osastolle K8, johon lapsemme siirretään leikkauksen jälkeen. K8 on ortopedian ja traumatologian osasto, sillä emme mahtuneet pienten lasten kirurgiselle osastolle K6. Se tuntui etukäteen hieman oudolta, sillä K8 osastolla olevat lapset ovat myös jo vanhempia, iso osa teini-ikäisiäkin. Sairaalan tunnelikerroksen käytäviä kävellessä kohti osastoa tajusinkin, mihin olimme menossa. Olimme kävelleet niitä käytäviä aikaisemminkin. Tai minä en ollut kävellyt - olin ollut tuolloin vielä pyörätuolissa juuri synnyttäneenä. Nopeasti kävikin siis ilmi, että nykyinen osasto K8 on samassa tilassa, jossa ennen toimi osasto K7 - vastasyntyneiden teho-osasto.

Hissiä ylös mennessä olo oli hyvin absurdi. Koimme miehen kanssa molemmat kyllä hyvin voimakkaana tuota samaa reittiä menemisen, sillä emmehän olleet menneet siitä sen jälkeen, kun viimeksi lapsemme oli tuolla osastolla. Totesinkin miehelleni, että osaa tämä nyt olla silkkaa henkistä kiusaa, ja siltä se sillä hetkellä tuntui.

Saimme kuin saimmekin matkarattaamme ja lapsemme tavarat sullottua lukolliseen kaappiin ja pääsimme vihdoin lähtemään sairaalalta. Pyörittelimme hetken aikaa mihin suuntaisimme, ja päätimmekin lähteä Punavuoreen etsimään jotain hyvää brunssipaikkaa. Päädyimme johonkin kivaan kahvilaan, jossa oli katettu aamupalapöytä. Tilanne olisi voinut olla hyvinkin kuin suoraan jostain kirjasta: viereisessä pöydässä kaksi blondia naista juttelivat viimeisimmistä juoruista, takana oleva ystäväseurue pohti minne lähteä seuraavaksi reissuun ja viereemme tulleet isä ja poika viettivät tavallista syyslomapäivää suunnitellen mitä seuraavaksi tekisi. Sitten siellä olimme me, odottaen puhelua neurokirurgilta, kuinka lapsemme leikkaus oli sujunut. Keskustelimmekin tilanteesta mieheni kanssa, ja totesimme että kuinka kummallista on se, ettemme koskaan tiedä mistä ihmiset ovat oikeasti tulossa ja minne menossa ja mitä ihmisten elämässä on meneillään. Kukaan ei varmasti olisi meistäkään arvannut millaisessa tilanteessa olimme, näytimme varmasti vain rennosti brunssille tulleelta pariskunnalta.

Brunssin jälkeen jatkoimme matkaa kävellen kohti keskustaa. Pyörimme ympyrää julisteliikkeissä ja kiersimme kortteleita. Kello 11:30 puhelin soi. Joko nyt? Meille oltiin sanottu, että kirurgi soittaisi noin puolen päivän aikaan. Ajattelin, että koska se soittaa jo nyt, on leikkauksen täytynyt mennä hyvin. Ja hyvinhän se oli mennyt, aivan kuten suunnittelivatkin. Huh. Minulla oli ollut koko aamupäivän varovaisesti varma fiilis siitä, että leikkaus tulisi menemään hyvin. Pystyin hetkeksi hengähtämään. Kirurgi kuitenkin kertoi, että vasta loppuviikolla tai myöhemmin selviää, parantaako leikkaus tilannetta vai ei. Elämme siis päivä kerrallaan, sormet ja varpaat ristissä toivoen että tämä leikkaus parantaisi tilanteen ja lisätoimenpiteiltä toistaiseksi vältyttäisiin. Loppuviikosta tehdään vielä kontrollimagneetti, joten uusi nukutus on joka tapauksessa tiedossa vielä tällä viikolla.

Puhelun jälkeen suuntasimme takaisin sairaalalle, sillä olimme sopineet psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanoton puolelle päivin, jotta pääsisimme mahdollisimman paljon purkamaan tilannettamme. Ajan jälkeen olimme todella, todella tyytyväisiä, että olimme ajan saaneet leikkauspäivälle. Saimme ensin sopivasti etäisyyttä sairaalasta - mutta pääsimme kuitenkin heti samana päivänä jo puhumaan auki fiiliksiämme, mikä selvästi ainakin minun kohdallani tuntui auttavan asennoitumisessa tulevaa osastoaikaa kohden.

Ajan jälkeen kävimme vielä lounaalla, ja soittelinkin sairaalalle olisiko mahdollisesti lapsemme siirretty jo osastolle ja pääsisikö häntä jo näkemään. Kello oli tässä vaiheessa noin 14.00 ja vastaukseksi saimme että lapsi on edelleen heräämössä tarkkailussa. Lisää odottelua siis. Lähdimme lounaan jälkeen siis vielä hetkeksi pyörimään sairaala-alueelle, parkourin ystävinä kävimme tutkimassa mahdollisia parkourspotteja sairaalan lähistöltä ja löysimmekin monia hyviä. Tämä on meidän yhteinen keinomme saada ajatukset hetkeksi muualle, kun kerta saman harrastuksen jaamme mieheni kanssa. 15.30 jälkeen puhelin soi jälleen, ja iloksemme saimme kuulla että lapsemme on vihdoin siirretty osastolle. Lapsi nukkui edelleen, joten meillä ei olisi vielä kiirettä. Halusimme kuitenkin mennä heti osastolle, sillä satuimme olemaan muutenkin ihan nurkilla ja olihan tätä jo odotettu.

Osastolle päästyämme lapsen näkeminen oli hienoinen shokki. Osasimme molemmat varautua näkyyn - olimmehan nähneet lapsemme aikaisemminkin ja vielä hengityskoneessakin, mitä ei edes nyt vaadittu. Silti se pysäytti. Lapsella oli päässään verkkomyssy, jonka alla oli paineside leikkaushaavan päällä sekä valtimokatetri. Kanyylit olivat kaulalla sekä toisessa nilkassa. Toinen nukkui, välillä käänsi kylkeä ja vaikeroi ja nukkui vähän lisää. Muutaman tunnin jälkeen saimme yrittää tarjota lapsellemme maitoa. Urhoollisesti ja nälissään huikaisi kuin yhdellä kulauksella koko pullon huiviin, mutta yhtä nopeasti se sitten tuli ylöskin. Mutta tämä nyt oli meille arkipäivää ihan ilman leikkaustakin. Lapsen käsittely oli tosin pelottavampaa kaikkien piuhojen kanssa, kun onhan tässä nyt lähemmäs vuosi jo kohta lasta käsitelty ilman piuhan piuhaa.

18.00 päätimme lähteä kotiin, sillä päivä oli pitkä ja raskas, nälkä alkoi painaa ja lapsi pääasiassa vain nukkui. Ensimmäisenä yönä kumpikaan meistä ei saanut jäädä sairaalalle, sillä lapsi oli valvontahuoneessa. Huomisesta eteenpäin sen pitäisi olla mahdollista. On tämä tärkeää myös meille, levähtää hetki. Tuntuu ettei koko vuonna ole ollut kunnolla levähdystaukoa, jolloin olisimme ehtineet olla kaksin, ja kunnolla keskittyä toisiimme ja millaisia tunteita tällainen pyöritys on meissä herättänyt. Huonosti nukuttujen öiden jälkeen on myös hyvinkin tärkeää saada yksi yö unta alle, ennen kuin vuorotellen jompi kumpi on lapsen kanssa sairaalassa yötä. Synnytyksen jälkeen olin koko kaksi viikkoa putkeen sairaalassa käymättä kotona yötä. Silloin sitä vain meni ja jaksoi. Nyt kun kokemusta asiasta on, tiedän etten nyt siihen lähtisi. Silloin tietysti sitoi myös imetys, jota nyt ei ole. Tämäkin mahdollistaa sen, että saan oikeasti mahdollisuuden käydä nukkumassa yön kotona. Miehen kanssa jo kuitenkin sovimme, että minä olen ensi yön sairaalassa lapsemme kanssa.

Nyt menen nukkumaan jotta ehdin nukkua ennen huomista. Kävimme sairaalan jälkeen hakemassa vielä pari matkakoon peliä lautapelikaupasta, saa nähdä ehtiikö niitä huomenna pelailla vai onko lapsi jo pirtsakampi. Nämä pienet kun tuppaavat olemaan nopeita toipujia. Huominen näyttää.