16.10.2017

Hyvin sekavat on tunnelmat. Huomenna on leikkaus, eikä asia oikein tahdo todentua. Saimme päivän esikäynnillä paljon uutta informaatiota, emmekä päässeet sitten edes tapaamaan tätä uutta kirurgiamme, mikä jäi kieltämättä vaivaamaan minua sillä moni kysymys jäi kysymättä. Saimme tänään kuitekin tietää, että leikkauksen kokonaiskesto on odotettua pidempi, emmekä pääse katsomaan lastamme heräämöön vaan vasta osastolle siirtyessä. Tämä tarkoittaa sitä, että odottavan aika tulee olemaan pitkä. Emme olleet juuri miettineet, mitä aiomme tehdä leikkauksen ajan, sillä käsityksemme oli vain muutama tunti. Keskustelimme alustavasti ottavamme pyörät mukaan, että kävelisimme aamulla sairaalaan ja siitä sitten voisi päättää, mihin päin pyörällä lähtisi aikaa tappaamaan. Emme ole mieheni kanssa päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa sitten kesän, joten outoa voi olla kaikinpuolin, kun tunnelmakaan tuskin on kovin hilpeä. Toki sitä olisi toivonut, että sitä kahdenkeskistä aikaa olisi jollain muulla tavalla saanut kuin lapsen joutuessa leikkaukseen...

Muita muutoksia oli muun muassa se, että joudummekin toiselle osastolle mihin meidän alunperin piti mennä, eikä meistä kumpikaan pääse olemaan ensimmäisenä yönä sairaalassa lapsemme kanssa. Tämä oli ainakin itselleni pettymys, sillä meille oltiin kokoajan lupailtu että toinen vanhemmista saa olla yötä. Toki sairaalat ovat välillä tupaten täynnä eikä se ole mahdollista, mutta pettymys se on silti.

Osastolla kulkiessa ja katsoessa pieniäkin vauvoja ja heidän vanhempiaan sairaalassa väkisinkin heräsi tunteita vuoden takaisista tapahtumista meille molemmille. Osastolla tuoreet äidit pumppasivat maitoja vauvoilleen, vanhemmat hoitivat lapsiaan hengitysavuista ja muista kojeista huolimatta hyvin luonnollisesti ja aina joku itki. Vuosi sitten mekin olimme tuossa. Ja nyt olemme taas. Vuosi sitten toivoin, että sairaala-ajat olisivat olleet kerralla hetkeksi siinä mutta toisin kävi. Ja nyt tämän kanssa on vain elettävä.

En juurikaan uskalla enkä osaa ajatella huomista leikkausta. Tulee kylmät väreet pelkästä ajatuksestakin, että oikeasti muka joku huomenna sörkkisi lapseni aivoja. Ihan oikeasti. Eihän siinä ole mitään järkeä. Sellaistahan tapahtuu vain muiden lapsille tai sairaalasarjoissa. Sellainenhan on kuitenkin niin harvinaista, että miten se meidän kohdallemme juuri osuu?

Ajoittain mietin myös sitä, miten tämä tilanne on päässyt kehittymään näin salakavalasti. Raskausaikanahan kaikki oli hyvin, ultrissa ei löytynyt mitään vikaa ja synnytyksessäkin kaikki oli niin tyynen rauhallista aina syntymähetkeen saakka. Sitten kaikki pistettiin kertaheitolla palasiksi. Sitten taas noustiin, kuvittelin pahimman olevan jo takanapäin ja pala palalta huonoja uutisia kaikki on taas heitetty päin näköä. Vielä keväällä suurin huolemme oli ruoka-aineallergiat ja nyt emme edes niitä ole jaksaneet miettiä, vaikka lapsemme ruokavalio on edelleen suppea.

Kaikenkaikkiaan sekavat ovat tunnelmat. Ja pelottaa niin, että vatsa on sekaisin. Välillä stressaa ja ahdistaa myös niin paljon, että sen tuntee fyysisesti ihan joka solukossa.