26.10.2017

Minun imetystaipaleeni. Tai oikeammin pumppaustaipaleeni.

Raskausaikana neuvolassa sain hyvin vähän tietoa imetyksestä, ja kaikki mitä siitä sain korosti imetyksen helppoutta. Perhevalmennuksessa paikan päällä kävi vauvaperhe, jolla oli mukanaan 8kk ikäinen vauva. Äiti imetti tilanteessa huomaamattomasti ikään kuin leikin lomassa lapsensa, samalla kun kertoi heidän vauva-arjestaan. Wau, noinko helppoa se voikaan olla?

Äitini oli aikoinaan ollut imetystukihenkilö, joten kyselin häneltä paljon asioita imetyksestä jo raskausaikana. Tiesin millä otteella rinta on hyvä ohjata vauvan suuhun, tiesin ihokontaktin tärkeydestä ja lapsentahtisuudesta. Opin myös, että imetys saattaa aluksi olla kivuliasta mutta sujuessaan mukavaa. Tiesin, että alussa joutuu imettämään paljon. Tiesin myös tiehyttukoksista ja rintatulehduksesta. Olin valmistautunut, sillä halusin imettää. Halusin imetyksen onnistuvan.

Sitten koitti synnytys. Synnytyksen jälkeen en saanutkaan vauvaani ihokontaktiin. Vauvani vietiin pois aivan yllättäen. Siinä rytäkässä unohtui koko imetys, mieli oli shokissa. Vauvani oli syntynyt aamuyöllä, ja minut siirrettiin Helsinkiin Naistenklinikalle lähemmäs teho-osastoa iltapäivällä. Naistenklinikalle päästyäni minut sijoitettiin huoneeseen, jossa oli lisäkseni kolme muuta äitiä. Kolme äitiä, kolme rintapumppua, kellään ei huoneessa vauvaa. Ihmettelin ensimmäisenä yönä, kun yksi äideistä nousi pumppaamaan. Pumpusta kuului ärsyttävä ääni, ja muistan heränneeni siihen ärsyyntyneenä. Kun ei kerran vauvojakaan täällä ole, niin voisiko saada nukkua?

Seuraavana aamuna äitini tuli katsomaan minua osastolle. Tässä vaiheessa synnytyksestä oli kulunut reilusti yli vuorokausi. Äitini kysyi minulta, olenko alkanut lypsää. Lypsää? Ai niin, se imetys. Kukaan kätilöistä eikä hoitajista ollut puhunut minulle, mikäli haluaisin tulevaisuudessa imettää olisi minun hyvä alottaa lypsäminen ja pumppaaminen. Soitimme äitini kanssa samantien kelloa, ja pyysin kätilöltä välineet ja ohjeet lypsämisen aloittamiseen.

Imetystaipaleeni alku oli kaukana siitä ihanasta ensi-imetyksestä mahdollisesti jo synnytyssalissa. Ei, ei todellakaan. Olimme mieheni kanssa osastohuoneessani verhojen takana, ja minä yritin harjoitella lypsämistä samalla kun mieheni yritti saalistaa maitopisaroita neulattomaan lääkeruiskuun. Ympäristö oli stressaava ja ahdistavakin, yksityisyydestä viis. Ajattelin, että tämä nyt on vain kestettävä, niin voin vielä saada oman lapseni rinnalleni.

Naistenklinikalla ollessani maitoa tuli hyvin vähän, niinkuin alussa tuleekin. Pyrin lypsämään 8 kertaa vuorokaudessa, 3 tunnin välein läpi vuorokauden. Aluksi lypsin käsin ruiskuihin tai tyhjiin lääkeannostelupurkkeihin. Saaliit olivat pieniä, 1-5ml. Silti jokainen niistä kuljetettiin pyörätuolilla tunnelikäytävää viilettäen Lastenklinikalle, vastasyntyneiden teho-osastolle K7. Teho-osaston hoitajat hurrasivat jokaisesta purkista tai ruiskusta, jonka sinne toin. Se piti motivaatiota yllä.

Lypsämisen käynnistyttyä se alkoi tuntua tärkeältä tehtävältä. Minulla oli nyt jotain konkreettista, jota voin lapseni hyväksi tehdä, kun en voi häntä hoitaa tai pitää sylissäni. Olen kuitenkin lapseni äiti, ja olo oli hyvin avuton katsoessa omaa lastansa kaikissa niissä letkuissa. Koskeakaan ei voinut, kuin päähän tai peppuun. Silittää ei saanut, sillä kuulemma sekin tuntuu kipeästä ikävältä. Käden sai laskea hellästi letkuvapaille alueille. Se tuntui aika vähältä verrattuna siihen mitä oli ensipäivien kuvitellut olevan. Suojelua, sylittelyä, ja imettämistä.

Sitten koitti siirto lastenosastolle. Maito ei ollut vieläkään kunnolla noussut, mutta lapseni sai luovutettua äidinmaitoa omien maitojeni lisäksi. Olin siirtynyt pikkuhiljaa rytmiin, jossa joka toinen tyhjennys tapahtui käsin ja joka toinen pumpulla. Rintani alkoivat olla aika kovilla, joten koin vaihtelun antavan mahdollisuuden edelleen tiheiden tyhjentämisten toteutukselle. Käsin lypsäessä ihoni hankautui rikki, ja pumpatessa rinnanpäät aukesivat helposti lähes verille. Pyrin kaikin keinoin välttämään totaalista katastrofia, eli että jompi kumpi menisi pahasti rikki. Hammasta purren pumppasin, vaikka sattui. Maitoa alkoi kuitenkin tulla. Muistan hoitajan ihailevat sanat, kun toin ensimmäisen 40ml pullon osaston jääkaappiin. Silloin oli todellinen voittajafiilis.

Vauvan ollessa lastenosastolla pyrin lypsämään myös vauvan luona, kun huoneessa oli paljon rauhallisempaa verrattuna teho-osastoon. Vauvan ollessa noin viikon ikäinen, sain kokeilla ensimmäisen kerran imetystä. Ja se se vasta sähläystä olikin. Vauva oli kovin uninen, ja loppujen lopuksi tuli itku kun ei kerralla hommaa osannut. Ympärilläni oli kolme muuta ihmistä ohjailemassa, joten en voinut olla kovinkaan rentoutunut tilanteessa.

Lähdimme harjoittelemaan imetystä osastolla pikkuhiljaa. Jatkoin edelleen pumppaamista ohessa, sillä vauvan imu oli kovin heikko, eikä hän meinannut oppia imuotetta ollenkaan joten otimme rintakumin käyttöön. Vauvalla oli nenämahaletku, ja tämän lisäksi hänelle oltiin tarjottu satunnaisia syöttöjä pullosta, mutta kovinkaan paljoa ei suun kautta maitoa vielä mennyt. Rintakumin kanssa kuitenkin vauva sai hyvän otteen, ja pääsikin viettämään paljon aikaa rinnalla. Syöttöpunnitusten mukaan vauva ei juuri mitään kuitenkaan rinnasta irti saanut, joten usein laitoimmekin vauvan ollessa rinnalla tai sen jälkeen maitoa myös nenämahaletkusta. Ajattelin, että on parempi ettei pulloa nyt käytetä, kun opetellaan rinnalle.

Kotiuduimme lopuksi nenämahaletkun kanssa, sillä suun kautta syöminen ei vieläkään ollut riittävää mutta muuta syytä sairaalaseurantaan ei enää ollut. Kotona olikin melkoista arpomista, saako se vauva nyt tarpeeksi maitoa. Pidimmekin kotona ollessa listaa, johon kirjasimme kauan vauva on ollut rinnalla, paljonko maitoa on saanut pullosta ja paljonko on laitettu nenämahaletkuun. Neuvolassa kävimme tiuhasti punnituksilla, ja vauvan paino lähtikin mukavasti nousuun. Viikon kotonaolon jälkeen pääsimme siis letkusta eroon, mutta listan pitäminen jatkui silti.

Vauvan ollessa noin parikuinen totesimme mieheni kanssa, että pulloruokinnan mukana pitäminen ei ehkä olekaan meidän tilanteessamme huono juttu, sillä se toisi miehelle myös mahdollisuuden hoitaa välillä niin että pääsisin myös välillä kotoa pois ilman vauvaa. Koimme sen meille tärkeäksi, joten ajattelimme että meidän perheellehän voisi sopia se, että imetän niin paljon kuin jaksan ja sitten voisi antaa myös pullosta. Rintakumi oli käytössä edelleen, sillä yrityksistä huolimatta vauva ei tahtonut ottaa otetta ilman sitä. Jännitin myös kovin julki-imettämistä rintakumin kanssa, joten koin luontevaksi että aina ei tarvitsisi alkaa säätämään sen kanssa ihan joka paikassa. Imetin kuitenkin myös rintakumin kanssa kerran kahvilassa, mikä oli kokemus sinänsä vaikka melkoista säätöähän se oli.

Vauvan täyttäessä 2kk alkoi kuitenkin ongelmat. Jatkuvia tiehyttukoksia, ja kolme rintatulehdusta. Olimme tähän saakka pitäneet rytmiä niin, että minä imetän päivät ja pumppaan pari kertaa yössä jolloin annamme pullosta. Imetyssessiot olivat aina yli 30 minuuttia ja rintakumin kanssa säätäessä imettäessä nukahtaminen ei oikein ollut vaihtoehto, joten koimme sen parhaaksi järjestelyksi kaikkien osapuolien nukkumisen kannalta. Tämä toimi siihen saakka, kunnes alkoi tuo kierre. Kolmannella kerralla olin jo niin kyllästynyt ja turhautunut, miksi tämä imetys nyt ei ota onnistuakseen? Koin vielä tehneeni niin paljon töitä, että olisin ansainnut edes hetken imetyksen helppoutta.

Aloin etsiä syitä sille, miksi ihmeessä tukoksia tulee jatkuvaan. Syyksi paljastui loppujen lopuksi rintakumi, joka vauvan imun vahvistuessa oli jäänyt ahtaaksi. Käytössäni oli jo isoin koko, joten isompaan vaihtaminen ei onnistunut. Ainoa keino oli siis päästä siitä eroon. Viikon verran taistelimme, ruiskua vauvan suupielestä samalla kun vauva rinnalla, kaikki mahdolliset vippaskonstit ja kikat mutta homma ei vaan ottanut onnistuakseen. Totesin, että en jaksa tapella tämän kanssa, helpompi on vain luovuttaa ja etsiä joku toinen ratkaisu. Heruin varsin hyvin pumpulle, joten ajattelin josko sitä voisi kokeilla sen aikaa kun jaksaa, ja jos tilanne tulee niin vaikka yrittää imetystä vielä myöhemmin. Pumpun avulla voisin kuitenkin ylläpitää maidontuloa, ja 8 kertaa vuorokaudessa pumppaaminen oli minulle tuttua jo sairaala-ajalta.

Liityin Facebookin Mamman maitopullo -ryhmään, joka on vertaistukiryhmä täyspumppaaville äideille. Ryhmästä sain hirveästi tietoa ja tukea täyspumppaukseen, juuri sellaista jota olisin kaivannut jo sairaala-aikana. Ryhmä motivoi jatkamaan pumppausta, ja koin ryhmässä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota en oikein ollut vauva-aikana muutenkaan päässyt muiden äitien kanssa vielä kokemaan. Imetyksen tuen ryhmä oli myös hyvä ja tukiäidit korvaamattomia tiehyttukosvinkkeineen, mutta huomasin olevani välillä katkera seinälleni pompahtaville imetyskuville. Podin jonkinlaista imetyspettymystä.

Ajan kanssa pettymys kuitenkin helpotti ja löysin pumppauksen hyvät puolet. Hyvät ja huonot puolet kun on molemmissa, ja myös pumppauksen sovittaminen päivärytmeihin normalisoitui. Siitä tuli vaan sellainen ihan normaali, arkinen juttu. Pumppasin kotona, autossa, huoltoasemalla, omissa häissäni, töissä, lattialla samalla vauvani kanssa leikkien... Ja jos monilla on hyvä nojatuoli imettämiseen - minulla oli the pumppaustuoli. Pumppaustuolissa olennaista on sen kaverina oleva sopivankorkuinen tarjotinpöytä, johon saa pumpun sekä pullonpidikkeet. Pumppaustuolissa oman asennon saa niin, että tuplapumpun pullot lepäävät reisiä vasten ja kädet saa vapaaksi. Monesti pumpatessani vastasin mm. työsähköposteihin. Kätevää!

Myös kaikki läheiseni tottuivat pumppaamiseen. Jos meille tuli ystäviä käymään, pumppasin ihan siinä missä olisin imettänytkin, omassa pumppaustuolissani olohuoneessa. Pumppauksesta heitimme paljon huumoria perheemme kesken, ja siitä tulikin sellainen hauska inside-juttu. Kaikki muistivat aina kysyä, koska mun pitää pumpata että miten menot suunnitellaan. Kylässä käyvät muistivat myös välillä jammailla pumpun rytmikkään äänen tahdissa.

Pumppaustaipaleenikaan ei kuitenkaan ollut aivan näin ruusuinen. Olin samaan aikaan imetysdieetillä, jossa pahimmillaan minulla oli vain kymmenkunta ruoka-ainetta. Laihduin kaikenkaikkiaan 7 kiloa, ja tällöin aloin tosissaan miettiä, mikä on järkevää oman jaksamiseni kannalta. Koulun aloitus kuitenkin läheni, ja lapsella oli jo muutamia kiinteitä ruokia joita hän pystyi syömään. Allergioiden vuoksi tiesin, että lapsen ruokavaliossa tulisi olemaan joko korvike tai äidinmaito myös yli 1-vuotiaana, joka oli alunperin pumppaustavoitteeni. Tiesin kuitenkin, etten sitä pidemmälle pumppausta jatkaisi ihan käytännön syistä, sillä aloittaisin opinnot täysipäiväisesti sekä osa-aikatyö pyörisi myös kuvioissa.

Lapsen ollessa 10kk päätimme että nyt on aika lopettaa. Ajoimme aminohappopohjaista korviketta sisään, ja samalla vähensin pumppauskertojani. Aina kun sain vähennettyä yhden pumppauskerran, huomasin kuinka oloni keveni kerta kerralta. Pumppausta tehdessäni en ollut tajunnut, kuinka rankkaa se oli ollut. Olin pitänyt sitä niin tärkeänä, että en vaan halunnut luovuttaa kevyistä syistä. Kun vihdoin korvike alkoi vauvalle maistua, lopetin. Tyhjensin vain välttämättömät, ja lopetus sujui yllättävän helposti. Pikkuhiljaa vähentäminen oli siis ollut hyvä taktiikka minulle.

Nyt kun asiaan on jo pari kuukautta etäisyyttä, olen todella helpottunut. Olen niin helpottunut että se on ohi. Saan taas syödä normaalisti, eikä tarvitse katsoa kelloa että milloin sitä taas on pumppuaika. Samaan aikaan olen kuitenkin todella ylpeä siitä, millaisen työn tein. Olen onnellinen että tein sen, mutta olen onnellinen että se on ohi. Olen myös todennut, että kaikkien näiden muiden huolien kanssa oli oikea ratkaisu lopettaa.