1.2.2020

Trauma.

Itse olen edelleen kyllä vähän pöllämystynyt tämän kaiken elämän edessä. Syksy oli niin törkeän rankka, mitään ei uskaltanut suunnitella, kaikki saattoi muuttua päälaelleen yhdessä päivässä ja täytyi todella elää hetki kerrallaan. Paljon uutta omaksuttavaa, uutta tietoa, uusia diagnooseja, laitteita, lääkityksiä. Ja lyhyen ajan sisään. Sen lisäksi hetken mieleni jo luuli, että kaikki taistelu loppui kuin seinään, kun lapsi meni elottomaksi sylissäni. Ehdin tuona aikana kun lasta ventiloitiin ja hoidettiin, ja odotellessa tuloksia CT-kuvista silloin miettiä jo kaikki skenaariot läpi hautakivistä ja muistojuhlasta siihen, jos lapsi selvisikin hengissä mutta ei olisikaan enää oma itsensä. Se oli trauma, joka on jollain lailla pysäyttänyt maailmani. Säikähdin niin juuriani myöten.

Moni on sen jälkeen sanonut, että onneksi siitä selvittiin vaan säikähdyksellä. Monelle se ehkä olikin pysäyttävä säikähdys. Mutta kaikille muille se oli vain mielikuva. Mulle se oli hetken aikaa totta. Oikeasti näin, miltä lapseni kasvot näyttäisivät, jos niissä ei olisi eloa enää ollenkaan. Kun väri muuttuu harmaaksi ja hengitys lakkaa. Mulle se oli viimeinen näky, jonka näin ennen kun peräännyin lapseni luota. Ennen kuin mut vietiin pois huoneesta.

Elämä on jatkanut kulkuaan yhtä vauhdilla kuin ennenkin tuon jälkeen. Mun vauhtini on kuitenkin hidastunut. Joulukuussa tuntui, että pystynkö hyppäämään kyytiin enää. Hyppäsin kuitenkin. Jotenkin olen koittanut pysyä kyydissä. Arkiset asiat ovat auttaneet saamaan tavallisesta elämästä taas kiinni.

Tuossa oli pätkä, jolloin en puhunut traumasta ollenkaan. Puolisoni kysyi minulta yksi päivä kun aihe tuli esille, että miksi en ole puhunut aiheesta enää. Osittain varmasti siksi, että alkujärkytyksen jälkeen halusin koittaa saada normaaleista asioista kiinni. Keskittyä kaikkeen normaaliin, tavalliseen, pieniin juttuihin. Hyviin juttuihin. Osittain taas siksi, että arjen keskellä on välillä vaikeaa aloittaa tuollainen keskustelu. Kun keskusteluaiheet kerrankin olivat asettuneet sellaisiin uomiinsa, että meidänkin parisuhdeongelmat tuntuivat tavallisemmilta, ei halunnut tehdä asiasta numeroa. Että hei, mulla on muuten tällänenkin täällä vielä, tällänen trauma, by the way.

Asiasta keskustelu kuitenkin muistutti myös itseäni siitä, että asia on ihan hemmetin kipeä vielä. Että mun turvallisuuden tunne on todella pahasti järkkynyt. Keskustelu auttoi taas jäsentämään itsellenikin sitä, miksi olen kokenut tiettyjä asioita viime aikoina juuri niin kuin olen, miksi olen käyttäytynyt tietyissä tilanteissa juuri niin kuin olen. Olen ollut välillä hämilläni omien tunteideni edessä. Miksi tämä asia tuntuu musta nyt näin pahalta? Miksi jotkut asiat kolahtaa eri lailla kuin aikaisemmin? Ehkä olin nyt taas valmis puhumaan.

Painajaisunetkin ovat edelleen läsnä. Ne ovat kuitenkin alkaneet muuttaa muotoaan. En pakonomaisesti käy enää läpi mielikuvia tuosta marraskuisesta päivästä. Painajaiset ovat monimuotoisempia, ihan kamalia edelleen, mutta monesti niistä pystyy vetämään aasinsiltoja tähän koko prosessiin. Painajaisissa tulee esiin kaikenlaisia pelkoja, mitä tällaiseen elämäntilanteeseen voi liittyä. Paljon muitakin pelkoja, kuin pelkoa kuolemasta ja menettämisestä.

Tuon traumaattisen kokemuksen jälkeen mietin myös paljon sitä, haluanko oikeasti elää elämääni tällaisessa tahdissa kuin kaikki muutkin elävät. Mikä on oikeasti tärkeää. Välillä tuntuu jopa, että miksi ihmiset hönkäilevät aivan turhista asioista, stressaavat suorituksista ja kokevat syyllisyyttä kun jäävät flunssassa pois töistä. Mikä tätä maailmaa vaivaa. Välillä on ollut jopa tosi yksinäinen olo oman perspektiivinsä kanssa, kun vertaistukea ei ole ollut saatavilla.

Oman mielen kanssa tässä on taas pitkä matka tarvottavana. Viime kesänä koin olevani hyvässä paikassa, koin hyväksyneeni sen, että olen saanut pitkäaikaissairaan ja vammaisen lapsen. Olin tyytyväinen siihen, miten meidän arki pyöri, meidän tavalla. Nautin työn tekemisestä ja pääsin välillä itsekin harrastamaan. Sitten kaikki taas myllättiin. Tällä hetkellä mua auttaa se ajatus, että tiedän, että olen aiemminkin löytänyt tasapainon. Se vaan vie aikaa. Toisaalta kipeästi tiedän sen, että mitä vaan voi tapahtua milloin vaan.