22.11.2017

Arjen peruskuormittavuuden huomaa aina niistä hetkistä, kun tulee joku täysin elämään kuuluva pieni mutka matkaan. Nyt se on parin viikon ajan ollut lapsen flunssa. Tai ei edes flunssa, vaan pikemminkin tukkoinen nokka. Kuitenkin sen verran, että häiritsee nukkumista. Ja olisin ihan valmis luovuttamaan. Ei vaan jaksaisi yhtään mitään pieniäkään vastoinkäymisiä, juuri kun ollaan päästy edes vähän rauhallisempaan vaiheeseen oireilujen osalta.

Viime viikolla kävimme myös suolistokuvassa. Tulokset olivat onneksi normaalit, mutta kuvausta edeltävänä päivänä päätin paneutua hetkeksi lapseni asiakirjoihin, ja kirjata kysymyksiä ylös tapani mukaan. Huomasinkin vuoden takaisista teksteistä maininnan, josta ei oltu sairaalasta kotiuttamisen jälkeen puhuttu. Kyseinen maininta maalaisjärjellä ajateltuna voisi hyvinkin paljon vaikuttaa lapsen oksenteluun. Päätin kysyä alkuviikosta puhelimessa siis lastenkirurgilta asiasta, miltä kuvissa nyt näyttää? Valitettavasti kyseinen asia ei suolistokuvissa näkynyt vaan rajautui juuri pois, joten joudumme ensi viikolla menemään vielä uusiin kuviin. Mielenkiinnolla tosin odotan, löytyisikö vihdoin vastaus?

Toiselta kantilta ottaen tämäkin asia ottaa aika paljon päähän. Miten tämä on voinut mennä ohi? Miten kukaan ei ole perehtynyt lapsemme teksteihin sillä tarkkuudella, että tämä asia olisi huomattu? Ensimmäisen kuukauden aikana kuitenkin kuvia on otettu, mutta sen jälkeen asiaa ei ole kontrolloitu. Taas pääsemme siihen kohtaan, että miksi meillä ei ole yhtä henkilöä joka pitäisi naruja kasassa? Miksi sen täytyy olla minä? Onneksi puhelimessa ollut lääkäri tuntui ymmärtävän todella hyvin että tässä on nyt kokonaisuus jäänyt huomiotta, ja mainitsikin heti että kuvien oton jälkeen hänen olisi hyvä käydä asia läpi myös muiden spesialistien kanssa. Ja toivotaan, että tämän jälkeen asia lähtee muuttumaan.

Olen edelleen todella kiitollinen hyvin monille lääkäreille siitä työstä mitä he ovat tehneet ja tekevät lapsemme hyväksi. Mutta systeemissä on vielä parantamisen varaa. Jos vastaus nyt löytyy tästä, olemme siis vuoden yrittäneet tolkuttaa miksi lapsemme oksentelee ja yrittäneet saada apua. Olemme kuunnelleet vähättelyä, kuinka "vauvat pulauttelevat" ja "voi olla vaikeaa erottaa mikä on oksennusta ja mikä pulautusta". Vaikka vastaus olisi ollut käsillä alusta saakka. Turhauttavaa.

7.11.2017

Itkeminen. Tuo todella tärkeä asia, jota olen pystynyt tekemään aivan liian vähän. Monesti on siis tilanne, jossa haluaisi itkeä mutta ei vain pysty. Yrittää sinnitellä.

Eilen itkin. Pitkästä aikaa oikein kunnolla. Itkimme yhdessä mieheni kanssa illalla lapsen mentyä nukkumaan. Kokemus oli pitkästä aikaa todella yhdistävä, sillä emme olleet sitten lapsen teho-osastojakson itkeneet tilannetta yhdessä. Itkiessä pystyy jotenkin päästämään tilannetta ulos. Tunne, jolloin olisi tarve itkeä mutta ei vain pysty, kääntyy monesti ahdistukseksi. Itku oikeasti myös purkaa. Varsinkin yhdessä itkeminen. Sillä kukaan ei tiedä tätä paremmin kuin me.

Tämän vuoden aikana meistä on muodostunut tiimi. Todellinen lapsemme edunvalvontatiimi. Kokemus on osaltaan yhdistänyt, mutta osaltaan ajanut erilleen. Yhteistä aikaa kun ei ole, ja väsymys sekä eriaikaiset aikataulut ajavat monesti myös perheajan ihan minimiin. Aina jompi kumpi on lapsen kanssa tai töissä, aina vuorotellen. Tiesin, että tämä järjestely ei ole helpoin, mutta en koe, että pystyisimme laittamaan lastamme vielä mihinkään päivähoitoon. Kaikki on niin kauhean epäselvää ja lapsi on niin pieni. Haasteita on mielestäni vielä liikaa, ja pelkään ettei paikkaa löytyisi jossa esimerkiksi motorisille haasteille jaksettaisiin antaa aikaa.

Parisuhteen kannalta sitä vain välillä toivoisi että olisi edes aavistuksen helpompaa. Että olisi edes se tukiverkko lähellä, että pääsisi vaikka pariksi tunniksi joskus yhdessä jonnekkin. Viimeksi ollaan oltu kahdestaan muutama tunti heinäkuussa, jos ei lasketa sitä, kun lapsemme oli leikkauksessa. Ja ajatellen sitä, mitä kaikkea heinäkuun jälkeen on tapahtunut, niin sitä kyllä kaipaisi todella. Välillä tuntuu, että sitä muuttuu aivan täysin vain edunvalvontatiimiksi. Ja pidemmällä tähtäimellä sekään ei kuitenkaan ole paras tie. Mutta vääjäämättä niin se tuntuu menevän, mitä pidempiä aikoja menee niin ettei edes sitä lyhyttä hengähdystä tule. Huolenpitovietti muuttuu niin voimakkaaksi, että se toinen siinä vierellä tahtoo unohtua.

6.11.2017

Leikkausviikko oli ihan todella rankka. Nyt sen vasta jälkeenpäin tajuaa, kuinka taas veti voimat ihan nollaan. Leikkauksen jälkeisen viikon alussa tein tietoisen päätöksen, etten edes yritä ajatella koulu- tai työasioita, sillä se olisi vain turhaa stressiä ja pois palautumisesta. Ja hei, se toimi! Pari päivää yövaatteissa sisällä perheen kesken ja jo teki hyvää päästä taas normaaliin arkeen kiinni.

Olen viimeaikoina pyöritellyt paljon päässäni tulevaisuutta. Vaikka tiedän, että se on tavallaan turhaa, väkisin sitä tulee pohtineeksi. Monet muut ikätoverit jo kävelevät menemään, osa on alottanut päivähoidossa ja kaikenmaailman harrastuksissakin mennään. Vauvatreffeiltä tulee kuvia pallomeressä ja trampoliinilla pyörivistä lapsista. Vaikka olen huomannut, että muihin äiteihin tutustuminen on tehnyt hyvää ja heiltä on saanut korvaamatonta tukea, välillä silti valtaa haikeus ja pettymys. 

Ensimmäinen puoli vuotta meni pitkälti oman perheen kesken, sillä infektioriskin vuoksi oli hyvä välttää suuria massoja. Ja nyt taas, leikkausten ovella ja jälkeen täytyy miettiä järjellä, mihin on järkevää mennä ja mihin ei. Monet äiti-vauva -treffit on jääneet käymättä. Mieheni kanssa suunnittelimme, että olisi ihana tehdä lomareissu vielä lapsen ollessa alle 2-vuotias, kun se tulee niin paljon halvemmaksi. Mutta lieneekö haaveeksi jää, kun ei tässä hetkeen uskalla kauemmas lähteä ennen kuin aivojen tilanne on kontrolloitu tarpeeksi vakaaksi. Lisäksi lapsi on hyvinkin allerginen, joka tuo omat haasteensa kun kaikki ruoka pitäisi ottaa mukaan. 

Kaikki nämä asiat ovat pettymyksiä. Ei sitä raskausaikana kuvitellut, että vauvan kanssa eläminen olisi näin hankalaa. Raskausaikani kuitenkin sujui ongelmitta, enkä sen vuoksi myöskään osannut raskausaikana yhtään valmistautua tällaiseen elämään. Välillä olenkin pohtinut, olisiko tämä seikka toisin jos vaikka rakenneultrassa olisi jotakin löytänyt? Kaiken ollessa normaalisti, neuvolassakin pidettiin vähän yllä sellaista vaaleanpunaista kuplaa ihanasta vauva-arjesta (jonka kyllä tiesin olevan haihattelua). Osasin odottaa kyllä paljon haastavampaa kuin neuvolan antama kuva, mutta kyllä nyt ollaan oltu koko vuosi ihan eri sfääreissä.

Meillä oli molemmilla myös ennen lapsen saantia haaveissa useampi lapsi. Itse olin ajatellut kahta ja mies jopa kolmea, mutta nyt olemme laittaneet nuo haaveet jäihin. Ja minä ehkä olen jo lopullisesti haudannutkin. Vaikka lapsen saaminen on avannut silmiä ihan mielettömästi elämälle ja lapsi on maailman söpöin ja ihanin, en silti pysty tähän enää uudelleen. Vaikka raskausaika meni kirjoissa hyvin, oli minulle henkisesti raskasta jättää harrastukset niin pitkälle tauolle, jotka ovat aina olleet ihan ehdoton henkireikä. Palautuminen synnytyksestä meni suhteellisen hitaasti, enkä päässyt pitkään aikaan tekemään myöskään mitään itseni hyvinvoinnin kannalta tärkeitä asioita kaiken tämän pyörityksen keskellä. Tämän vuoden jälkeen olen niin rikki ja poikki, etten koskaan ole elämässäni ollut näin väsynyt ja kaikkea henkistä kapasiteettiani antanut. Nyt onneksi saan jo harrastaa, mikä tuo tulevaisuutta katsoen ja tulevaisuuden haasteita katsoen valoa arkeen.

Jos olisin ikinä uudelleen raskaana luulen myös että sekoaisin synnytyspelosta. Se, mitä syntymähetken jälkeen tapahtui, saa edelleen ajatuksestakin aikaan kylmät väreet ja itkun kurkkuun. Asian käsitteleminen on edelleen kesken, ja vaikka sen kanssa pääsisi jonkinlaiseen tasapainoon, uuden raskauden myötä se nousisi jälleen käsiteltäväksi. Ja vaikka uusi raskaus ja uusi synnytys voisivat olla myös korjaavia kokemuksia, ei korjaavan kokemuksen hakeminen ole todellakaan pätevä syy hankkia lisää lapsia. Sen jälkeen pitäisi kuitenkin vielä hadlata se arki kahden lapsen kanssa. Eikä kukaan voi minulle taata, että toinen lapsi olisi terve ja kaikki menisi mutkattomasti. Jos ei menisi, jaksaminen romahtaisi varmaan ihan lopullisesti.

Toisaalta on viisautta tiedostaa oma kapasiteettinsa. Vaikka moni asia on meille ollut pettymys, olemme tällä hetkellä erittäin sinut sen asian kanssa että tämä jää meidän ainoaksi lapseksemme. Haluamme kuitenkin pystyä keskittymään omaan erityiseemme ihan täysillä. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, sillä elämä ei aina kuuntele suunnitelmia. Mutta uskallan silti 99% varmuudella väittää, että minun kroppani kautta meille ei lisää lapsia tule.