7.11.2017

Itkeminen. Tuo todella tärkeä asia, jota olen pystynyt tekemään aivan liian vähän. Monesti on siis tilanne, jossa haluaisi itkeä mutta ei vain pysty. Yrittää sinnitellä.

Eilen itkin. Pitkästä aikaa oikein kunnolla. Itkimme yhdessä mieheni kanssa illalla lapsen mentyä nukkumaan. Kokemus oli pitkästä aikaa todella yhdistävä, sillä emme olleet sitten lapsen teho-osastojakson itkeneet tilannetta yhdessä. Itkiessä pystyy jotenkin päästämään tilannetta ulos. Tunne, jolloin olisi tarve itkeä mutta ei vain pysty, kääntyy monesti ahdistukseksi. Itku oikeasti myös purkaa. Varsinkin yhdessä itkeminen. Sillä kukaan ei tiedä tätä paremmin kuin me.

Tämän vuoden aikana meistä on muodostunut tiimi. Todellinen lapsemme edunvalvontatiimi. Kokemus on osaltaan yhdistänyt, mutta osaltaan ajanut erilleen. Yhteistä aikaa kun ei ole, ja väsymys sekä eriaikaiset aikataulut ajavat monesti myös perheajan ihan minimiin. Aina jompi kumpi on lapsen kanssa tai töissä, aina vuorotellen. Tiesin, että tämä järjestely ei ole helpoin, mutta en koe, että pystyisimme laittamaan lastamme vielä mihinkään päivähoitoon. Kaikki on niin kauhean epäselvää ja lapsi on niin pieni. Haasteita on mielestäni vielä liikaa, ja pelkään ettei paikkaa löytyisi jossa esimerkiksi motorisille haasteille jaksettaisiin antaa aikaa.

Parisuhteen kannalta sitä vain välillä toivoisi että olisi edes aavistuksen helpompaa. Että olisi edes se tukiverkko lähellä, että pääsisi vaikka pariksi tunniksi joskus yhdessä jonnekkin. Viimeksi ollaan oltu kahdestaan muutama tunti heinäkuussa, jos ei lasketa sitä, kun lapsemme oli leikkauksessa. Ja ajatellen sitä, mitä kaikkea heinäkuun jälkeen on tapahtunut, niin sitä kyllä kaipaisi todella. Välillä tuntuu, että sitä muuttuu aivan täysin vain edunvalvontatiimiksi. Ja pidemmällä tähtäimellä sekään ei kuitenkaan ole paras tie. Mutta vääjäämättä niin se tuntuu menevän, mitä pidempiä aikoja menee niin ettei edes sitä lyhyttä hengähdystä tule. Huolenpitovietti muuttuu niin voimakkaaksi, että se toinen siinä vierellä tahtoo unohtua.