11.8.2018

Elokuu on ollut tunteellista aikaa. Kohta alkaa olla vuosi siitä, kun saimme vihiä että kaikki ei olekaan aivan kunnossa. Muistan elävästi sen lauantaipäivän, 26.8.2017, kun olimme saaneet kontrolliajan karsastuksen takia lasten silmäpolille. Lääkäreissä käyminen oli meille jo tuttua, joten menimme käynnille täysin pahaa aavistamatta. Pitihän sen olla vain rutiinitarkastus. Karsastusta oli tuolloin toki lapsellamme edelleen, mutta ajattelin että ehkä aloitamme peittohoidon tai saamme uuden ajan ja tilannetta seurataan. Vauvoilla kuitenkin karsastusta on usein.

Käynti eteni normaalisti. Ensin tutkittiin perustutkimukset ja sitten laitettiin laajennustipat silmänpohjien tsekkausta varten. Menimme odotustilaan odottamaan tippojen vaikuttamista. Mies tajusi siinä odotellessa että parkkiaika loppuu pian. Sovimme että hän käy lisäämäaaä parkkiaikaa ja minä hoidan käynnin loppuun jos hän ei enää ehdi takaisin. Menimme vauvan kanssa kahdestaan takaisin lääkärin huoneeseen ja lääkäri alkoi tutkia silmänpohjia. Hän tutki ja tutki. Pyysi myös minut tutkittavaksi, josko pulleat näköhermon päät olisi selittyneet sillä. Omat näköhermoni olivat aivan normaalit. Lapseni näköhermon päät pulleat. Lääkäri näytti vakavalta ja puhui lähetteestä neurologialle kiireellisenä. Itse en tajunnut kysyä juuri mitään. Hämmentyneenä poistuin käynniltä tuolloin.

Viikonlopun aikana puhuin äitini kanssa pariinkin otteeseen. Äiti kysyi puhuiko lääkäri aivopaineesta. En muistanut. Soitin siis maanantaina uudelleen silmäpolille ja pyysin kertomaan asian uudelleen. Lääkäri sanoi, että kyse voi olla aivopaineen noususta tai voi olla olematta. Neurologi kuitenkin olisi se, kuka määrää otetaanko päästä magneettikuvat. Tuolloin todentui asian vakavuus. Tai sillä tavalla kun se voi todentua noin nopeasti. Kaikki ei ehkä olekaan kunnossa.

Noista tapahtumista on kohta vuosi ja leikkauksesta pian 10 kuukautta. Silti toista leikkausta ei ole vielä tarvinnut tehdä. Vaikka tällä paletilla mikä meille on jaettu ei uskalla tulevaisuudelle hurrata, niin tälle kuljetulle matkalle voi jo. Niin paljon on viimeisen 10 kuukauden aikana pelätty uutta leikkausta että tuntuu huikealta saavutukselta, että sitä ei ole tarvinnut tehdä.

Hetkessä eläminen on taito, jonka on joutunut väkisin opettelemaan. Viimeisen kahden vuoden aikana on pitänyt pysähtyä useamman kerran. Heti alussa kohtaamaan se ajatus, jos sisälläni kantamani lapsi ei selviäkään. Huokaista helpotuksesta ja kohdata se menettämisen pelko uudelleen ja uudelleen. Ei noiden kokemusten jälkeen arkiset murheet enää tahdo tuntua miltään. Perspektiivi muuttuu niin paljon. Mun luonteelle se on tehnyt myös hyvää. En enää välitä niin paljoa, mitä muut ihmiset ajattelee. Niin hullulta kun se tuntuukin välillä, niin tämä kaikki paska on tuonut mukanaan myös hyvää. Koen nauttivani elämästä enemmän. Pelkään ja huolehdin ja kuormitun, mutta myös nauran ja teen ja nautin. Silti voisin muutamia päiviä vaihtaa mielelläni pois. Vähemmänkin pelkoa ja huolta olisi riittänyt.

Ja tulevat päivät tuovat mukanaan mitä tuovat.