20.10.2018

Perspektiivi. Se on jännittävä asia kun se muuttuu. Kun kokee jotain niin voimakasta, että aiemmat omassa elämässä olleet ongelmat eivät enää tunnu miltään. Välillä melkein huvittaa, millaisista asioista sitä on aikaisemmin murehtinutkaan. Ihmissuhdehuolet, ulkonäköpaineet, "mitäköhän muut musta ajattelee" -tyyppiset asiat eivät enää kuulu päiväjärjestykseen. Viimeksi kun syyskuussa saimme huonoja uutisia magneettikuvista, edellispäivänä mietityttäneet asiat tuntuivat konkreettisesti poistuvan "tämän hetken huolet" -mapista. Tuntui, kuin siinä hetkessä siihen mappiin ei muuta mahtunutkaan. Että muut asiat eivät kuulu millään tasolla samaan kategoriaan, että niitä voisi kutsua edes huoliksi tai ongelmiksi.

Kokemukset tuntuvat myös karsivan ihmissuhteita ja keskittämään energian niihin, joiden kanssa oikeasti asiat ovat tasapainossa ja ihmissuhteet myös antavat. Uusia ihmisiä kohdatessa myös tuntuu, että on vaikeampaa löytää yhteyttä, jos ei ajatusmaailmallisesti olla samalla tasolla. Siis jos toisen murheet tuntuvat itsestä hyvin mitättömiltä, tai tuntuu ettei toinen ole kokenut elämässään mitään minkä takia olisi joutunut pysähtymään ja miettimään mikä elämässä oikeasti on itselleen tärkeää.

Toisaalta taas pakottaako tällainen tilanne myös kasvamaan jopa liian nopeasti ja rajusti? Ehkä. Mutta toisaalta pidän itsestäni enemmän näiden kokemusten jälkeen kuin ennen näitä kokemuksia. Mielestäni asiat ovat nyt hyvässä tärkeysjärjestyksessä. Mielestäni käytän energiaa enemmän oikeisiin asioihin. Lähelläni ovat ne ihmiset kenen haluan olevan. En yritä pitää väkisin ketään elämässäni jos se ei suju luontevasti. En välitä enää niin paljoa mitä muut minusta ajattelevat, vaan keskityn enemmän niihin asioihin joista saan iloa ja voimaa. Olen oikeasti tutustunut itseeni. Pysähtynyt ja miettinyt, miten haluan aikani käyttää täällä ollessa. Koska kaikista arvokkainta on aika. Lapseni tai kenenkään muunkaan kanssa yhdessä vietetty aika ei ole itsestäänselvyys.

Olen saanut paljon palautetta tavastani jäsentää tapahtumia ja tunteita. Jo nuorempana, ennen lapseni syntymää silloinen psykologini sanoi minulle että olen harvinaisen selväjärkinen ja analyyttinen nuori aikuinen. Varsinkin tässä elämäntilanteessa olen ymmärtänyt sen olevan vahvuuteni. Mutta kyky mennä syvälle asioihin ja niiden merkityksiin vaatii myös ajoittain jarrua. Välillä on hyvä palata menneisiin ja peilata tulevaisuuden mahdollisuuksia. Se auttaa käsittelemään ja valmistautumaan. Mutta sitä täytyy osata tehdä oikeassa suhteessa. Niin pitkään siitä on hyötyä, kun se ei ala vallata liikaa tilaa nykyhetkestä.

9.10.2018

"Erityiset valitsevat vanhempansa, kenestä tahansa ei tuohon ole!"

"Jokaiselle ihmiselle annetaan elämässä vain sen verran taakkaa, kuin he jaksavat kantaa."

Ei, ei ja vielä kerran ei.

En mä ole mitenkään erityisen vahva ihminen, sen kummallisempi kuin kukaan muukaan. Ei tässä mikään kohtalo näitä asioita meidän elämään ole jakanut sillä perusteella, että tässä oltaisiin jotenkin parempia ihmisiä ja meillä olisi jotenkin erityisen hyvät valmiudet tällaisista asioista selviämiseen. Entä kun tuntuu siltä, että me ei jakseta?

Tässä kaikessa on kyse sopeutumisesta. Siitä, kun vaihtoehtoja ei ole, asioiden kanssa on vain opittava elämään. Niin tekisi jokaikinen, joka tähän tilanteeseen joutuisi. Myös sinä, joka ajattelet että minusta ei tuohon olisi. Kyllä olisi, jos olisi pakko.

Lapsemme oireilee jaksottain. Nyt on menossa jälleen oireilevampi jakso. Lapsi horjuu, kaatuilee, on väsynyt ja nukkuu ylettömiä määriä, nuokkuu ruokapöydässä, hakkaa ja vatkaa päätään ja välillä oksentaa. Oireilevammat jaksot saavat olon todella avuttomaksi. Vaikka tekisin mitä, niin tämä on sellainen asia mihin en voi vaikuttaa. Oireilevina aikoina myös ajatus siitä, että aivojen tila on ihan todellinen ja vakava, todentuu. Ajatus mahdollisista tulevista toimenpiteistä muistuttaa itsestään. Huoli muistututtaa itsestään.