29.7.2020

On ollut tosi vaikea koota kaikkea tapahtunutta ja kaikkia ajatuksia järkeväksi tekstiksi viime aikoina. Tämä olkoon siis tunteiden ja tapahtumien sekamelska. 

Olen ollut hiljaksiin täällä blogin puolella tapahtumista, sillä päällä on ollut useampia tapahtumia ja on ollut vaikeaa erotella omia tunteitaan vain yhdestä aihepiiristä johtuviksi. Toukokuun loppupuolella samalla viikolla kun saimme tietää lapsen syringomyeliasta, samalla viikolla silloinen puolisoni ilmoitti haluavansa erota. Ja ennen kuin itse ehdin sisäistää oikeastaan kumpaakaan noista tuolla viikolla ilmaantuneista asioista, hän oli jo muuttanut pois. 

Kun kesäkuussa kuulimme että uusi leikkaus täytyy tehdä, ensimmäinen ajatukseni oli rehellisesti, että miten selviän leikkauspäivän illasta kun lapsi jää teholle ja tulen yksin kotiin. Toimeliaana tyyppinä tottakai aloin rakentamaan itselleni uutta tukiverkostoa ja yöpaikka järjestyikin ystävän luota. Ero jätti valtavan määrän kysymyksiä ja ison tyhjän aukon. Edelleen tuntuu siltä, että arjesta puuttuu joku, vaikka tuo aukko on alkanut tässä parin kuukauden aikana pikkuhiljaa täyttyä. 

Tähän samaan aikaan on siis ollut myös lapsen kaikenkaikkiaan kymmenes leikkaus. Kahdeksas aivoleikkaus. Etukäteen viikon verran ahdisti ja pelotti, lopulta homma meni kuitenkin aika rutiinilla. Tottakai sairaalassaolo oli aika perseestä, mutta mustalla huumorilla ja energiajuomalla sekin taas tarvottiin läpi. Nyt kun se on takanpäin, ei sitä hirveästi tee mieli edes näin tekstin muodossa muistella.

Häntäkin jo vähän kyllästytti tämä ainainen leikkely.

Itse leikkaus ei mennyt täysin suunnitelmien mukaan. Tästäkin asiasta on tällä hetkellä sellainen fiilis, että sitä ei jaksa kauheasti märehtiä. En ole oikeastaan kuin pari kertaa antanut tilaa niille ajatuksille, että entä jos tilanne jatkaa pahenemistaan. Sitten jos jatkaa, niin jatkaa. Sen murehtiminen ei ole just nyt se asia, johon mä voin tai mun kannattaisi energiaani kuluttaa. Kahden viikon päästä magneettikuvauslaitteella kuitenkin sinne pään sisälle taas kurkitaan, niin silloin saadaan ensimmäiset osviitat tilanteesta. Nyt kun lapsi on toipunut kuitenkin tavalliseen tapaan, nautitaan siitä että saadaan olla kotona. 

Ihan hullua ajatella, että melkein tasan vuosi sitten tämä elämä tällaisenaan alkoi. Kun lapsi ensimmäisen kerran meni elottomaksi ja jäinkin kesälomalta lapsen omaishoitajaksi. Olen vuoden ajan elänyt oikeastaan taistele tai pakene -tilassa. Ja lähes koko meidän suhteen ajan olin jonkinlaisessa hälytysvalmiudessa. Totesinkin juuri tänään puhelimessa entiselle puolisolleni omista työ- ja opiskelusuunnitelmista kertoessani, että niin, sähän et koskaan oppinut tuntemaan mua rauhallisemmassa tilanteessa. Tavallaan, hän on nähnyt musta enemmän kuin kukaan muu, mutta toisaalta ei tunne mua ollenkaan. 

Jos nyt aletaan niitä hyviä asioita kaivelemaan, niin kuin tällaisissa tilanteissa yleensä kannattaa ettei mene liian synkistelyksi, niin tässä kaikessa on yksi erittäin hyvä juttu. Nimittäin se, että heräsin siihen kuinka pahoin voin itse kun en ole vuoteen miettinyt ollenkaan mitä minä haluan. Olen antanut itsestäni älyttömästi erityisesti lapselle ja heti seuraavana parisuhteelle ja tukenut entisen puolison haaveita. Niin, mites ne mun omat haaveet ja unelmat? Pikkuisen kaivelemalla niitäkin löytyi. Osaa kohti ollaan jo tekemässä töitä. Katsotaan, kuinka käy, mutta hyvältä tuntuu pitkästä aikaa keskittyä johonkin täysin omaan. 

Älyttömän hyvä asia on myös se, että viime syksyinen turtumus ei ole tullut takaisin. Vaikka välillä itketään niin vastapainoksi myös nauretaan niin, että vatsalihaksiin sattuu. Valitsen tämän erittäin paljon mielummin, kun sen väsymyksen ja kivikasvoisuuden, kun on liian shokissa tunteakseen yhtään mitään. Ja vaikka tavallaan olen enemmän rikki kuin koskaan, toisaalta uskon omiin kykyihini selviytyä enemmän kuin koskaan. Tässä mä edelleen seison jaloillani ja pystyn nauttimaan elämästä, vaikka on nähty ja koettu helvetin paljon asioita suhteellisen lyhyen ajan sisällä.

Monet mulle aina hokee, että kyllä teidänkin onni vielä kääntyy ja niin edelleen. Itse en suoraan sanottuna jaksa ajatella noin, kun ei tässä elämässä ole mitään tasa-arvoa sen suhteen, että kaikille tulisi samanverran ongelmia elämänsä aikana. Ei tule. Mutta ei sillä ole väliä, kääntyy tai ei. Tässä kokoajan tapahtuu kuitenkin paljon hyvää tämän kaiken paskan rinnalla, ja nautitaan siitä. Sen pidemmälle ei välttämättä tarvitse edes miettiä.