15.12.2018

Kello on 7:48 ja istun matkalla tapaamaan ystävääni Tampereelle. Mielessä pyörii eilinen neurokirurgin tapaaminen. Käynti oli juuri sitä mitä odotimmekin: leikkauksesta puhumista ja sen läpi käymistä. Pohdintaa siitä, mitä tehdään. Vai tehdäänkö ollenkaan? Tilanne on vaikea, eikä helppoa tietä tai oikeaa vastausta toimintatavoista ole. Kuvista kuitenkin näkyy, että selkäytimen yläosa on turvoksissa, mikä ei ole hyvä juttu. Joten neurokirurgi epäili, että leikkauksen puoleen saatetaan kallistua. Ja se saattaisi tulla piankin vastaan, jos niin päätetään.

Sovimme soittoajan lopullisesta suunnitelmasta välipäiville. Elämme vähän löysässä hirressä siihen saakka. Tässä vaiheessa, kun on jo kolme kuukautta pyöritelty leikkausajatusta päässä, toivoisi saavan pian tietoon vastauksen. Mutta tottakai tämä täytyy harkita perusteellisesti. Kyseessä on kuitenkin isompi leikkaus kuin lapsemme edellinen aivoleikkaus.

Tällaisiin toimenpiteisiin liittyy aina melko paljon säätöä. Infektioriskin minimointia, töiden organisointia, kumpi on vapaalla ja miten talous tämän kestää, toipumisajan järjestäminen. Edellistä leikkausta muistellen kotiutumisen jälkeiset päivät ovat rankimpia. Kun lapsi on vielä tosi kpeä, ja kaikki hoitovastuu on jo omilla harteilla. Ja pitää olla varpaillaan sen kanssa, jos pitääkin lähteä vielä takaisin sairaalaan.

No. Mikään ei kuitenkaan ole vielä kiveen hakattua, joten yritän olla pyörittelemättä näitä asioita liikaa. Vaikka se onkin ihan hemmetin hankalaa. Varsinkin näin kun istuu paikoillaan, sitä vaan pyörittelee ja pyörittelee.

Eletään taas sellaisia päiviä, jolloin ”miten menee” -kysymykset tuntuvat vähän hankalilta. Mutta toivon silti että mielummin kysytään kuin jätetään kysymättä.

3.12.2018

Vuosi lähenee taas loppuaan. Aika tuntuu välillä lipuvan, mutta välillä menevän niin nopeasti kaikkien tapahtumien kanssa että mukana ei tahdo pysyä. Yhdestä aiheesta olen halunnut kirjoittaa pitkään, mutta en ole uskaltanut. Ja se on parisuhde. Hiljattain julkaistiin kyselyn tuloksia erityislasten vanhempien jaksamisesta ja parisuhteesta, minkä tuloksia voin itsekin pitkälti allekirjoittaa. Kurkatkaa yhteenvetoa tästä. Minua haastateltiin aiheesta myös Iltalehteen, mutta juttua ei ole vielä julkaistu.

Emme ole lapsen isän kanssa enää yhdessä. Tämähän ei ole mikään tuore juttu, mutta olemme pitäneet matalaa profiilia asian suhteen. Nyt kuitenkin koin, että haluan kirjoittaa aiheesta. Usein kun sanotaan, että arki muuttuu kun saa lapsen. Niin muuttuukin. Ruuhkavuosien aikana parisuhde useinkin on koetuksella, kun omat tarpeet jäävät lapsen tarpeiden taakse. Yhteistä aikaa täytyy järjestää. Monet seikat, joihin itse ei voi vaikuttaa, vaikuttavat myös parisuhteeseen. Parisuhdetta täytyy hoitaa.

Pitkissä parisuhteissa kohdataan kriisejä. Me kohtasimme kriisin niin perheenä lapsen sairauden myötä kuin parisuhteessakin. Tällaisessa tilanteessa voimavarojaan joutuu todenteolla punnitsemaan. Onko aikaa ja voimavaroja työstää parisuhteen ongelmia? Voiko parisuhde odottaa?

Eroomme vaikuttivat monet seikat. Mutta arjen tilanteemme nopeutti päätöksen tekemistä. Myöskin tietoisuus siitä, että elämä on rajallista vaikutti päätökseemme. Koimme että haluamme säästää voimavaramme vanhemmuuteen. Joten koimme että kaikkien osapuolien puolesta helpompaa oli luovuttaa. Lapsen hyvinvointi on ollut meille kokoajan etusijalla.

Kun sairaus kohtaa perheen, kaikki alkaa helposti pyöriä pienen pientä ympyrää. Nyt olemme pystyneet olemaan rennompia toistemme suhteen. Olemme myös pystyneet antamaan enemmän vapaa-aikaa toisillemme. Ero on jollain lailla vähän helpottanut oloamme tässä raskaassa elämäntilanteessa. Voimme silti olla edelleen perhe. Olemme silti läheisiä toisillemme, kerromme ilot ja surut. Emme vain ole enää pariskunta.

Useaan kertaan olemme lapsen isän kanssa puineet että miten tässä näin kävi. Mutta elämä heittää eteen välillä sellaisia haasteita, että ei voi etukäteen tietää mikä tuntuu parhaalta tavalta reagoida. Emme ole missään vaiheessa miettineet, pitäisikö meidän toimia niinkuin yleisesti erotessa oletetaan. Me toimimme niinkuin meistä hyvältä tuntuu. Mikä sopii meidän elämäntilanteeseemme. Lapsella on edelleen vain yksi koti, minulla on kaksi. Toinen kotini on kalusteeton, hyvin vähä-ärsykkeinen yksiö, jossai voi vain rauhoittua. Ja sen paikan olemassaolo jo parantaa ainakin minun hyvinvointiani. Tiedän että on paikka missä rauhoittua.