15.12.2018

Kello on 7:48 ja istun matkalla tapaamaan ystävääni Tampereelle. Mielessä pyörii eilinen neurokirurgin tapaaminen. Käynti oli juuri sitä mitä odotimmekin: leikkauksesta puhumista ja sen läpi käymistä. Pohdintaa siitä, mitä tehdään. Vai tehdäänkö ollenkaan? Tilanne on vaikea, eikä helppoa tietä tai oikeaa vastausta toimintatavoista ole. Kuvista kuitenkin näkyy, että selkäytimen yläosa on turvoksissa, mikä ei ole hyvä juttu. Joten neurokirurgi epäili, että leikkauksen puoleen saatetaan kallistua. Ja se saattaisi tulla piankin vastaan, jos niin päätetään.

Sovimme soittoajan lopullisesta suunnitelmasta välipäiville. Elämme vähän löysässä hirressä siihen saakka. Tässä vaiheessa, kun on jo kolme kuukautta pyöritelty leikkausajatusta päässä, toivoisi saavan pian tietoon vastauksen. Mutta tottakai tämä täytyy harkita perusteellisesti. Kyseessä on kuitenkin isompi leikkaus kuin lapsemme edellinen aivoleikkaus.

Tällaisiin toimenpiteisiin liittyy aina melko paljon säätöä. Infektioriskin minimointia, töiden organisointia, kumpi on vapaalla ja miten talous tämän kestää, toipumisajan järjestäminen. Edellistä leikkausta muistellen kotiutumisen jälkeiset päivät ovat rankimpia. Kun lapsi on vielä tosi kpeä, ja kaikki hoitovastuu on jo omilla harteilla. Ja pitää olla varpaillaan sen kanssa, jos pitääkin lähteä vielä takaisin sairaalaan.

No. Mikään ei kuitenkaan ole vielä kiveen hakattua, joten yritän olla pyörittelemättä näitä asioita liikaa. Vaikka se onkin ihan hemmetin hankalaa. Varsinkin näin kun istuu paikoillaan, sitä vaan pyörittelee ja pyörittelee.

Eletään taas sellaisia päiviä, jolloin ”miten menee” -kysymykset tuntuvat vähän hankalilta. Mutta toivon silti että mielummin kysytään kuin jätetään kysymättä.