22.10.2017

Vanhempien kertoman vähättely terveydenhuollossa. Tuo raivostuttava ilmiö jonka olen joutunut todistamaan jo liian monta kertaa. Viimeksi tänään, kun kävimme päivystyksessä.

Lapsi oli aamulla oudon oloinen, ja alkoikin yhtäkkiä oksentaa. Oksenteluahan meillä on ollut alusta saakka, mutta yleensä iltaisin, joten mietimme heti miehen kanssa pitäisikö varmuudeksi soittaa sairaalalle. Pään haavan kohdallekin oli alkanut muodostua patti, joten kehottivat käydä näyttämässä päivystyksessä kun tilanne on kuitenkin poikkeava.

Päivystyksessä lapsi oksensi vielä kaksi kertaa, ihan kunnolla ja oli silminnähden huonovointinen. Itse olin hyvin jännittynyt, sillä tiesin näiden oireiden jatkuessa kysymykseen voisi pahimmassa tapauksessa tulla uusi leikkaus. Tiesin, että sitä en jaksaisi, joten stressasin jo vähän etukäteen asiaa. Huojennukseksemme saimme kuitenkin kuulla, että tilannetta voidaan vielä seurata ja meidän täytyy vain palata päivystykseen mikäli oksentelusta tulee rajumpaa tai lapsen vointi muuten heikkenee, tai päässä oleva patti jatkaa kasvamistaan eikä lähde pienenemään.

No, eikä tässäkään vielä mitään. Sitten päivystäjä vain omaksi virheekseen erehtyi sanomaan: "Ja joskus voi myös olla vaikea erottaa, mikä on pulautusta ja mikä on sitten ihan oksentamista". Tässä vaiheessa jouduin ottamaan itse muutaman kerran henkeä etten sano rumasti. Tämä kyseinen lause. En edes halua laskea kuinka monta kertaa se on minulle sanottu, kun olen puhunut oksentamisongelmasta. Koska se on ihan oikeasti ongelma. Ja oksentamista, ei mitään pikku puklua tai isompaakaan puklua, vaan oksentamista.

On maailman turhauttavinta vanhempana yrittää ajaa lapsensa etua, saada lapselleen parasta hoitoa tai tutkimuksia, kun sanaa ei oteta todesta. On tosi voimia vievää tuntea itsensä hysteeriseksi, uusavuttomaksi nuoreksi esikoisen äidiksi, vaikka todellisuudessa yrittää aivan täysillä ajaa oman lapsensa etua ja saada lapselle lapsen tarvitsemaa hoitoa. En vaan voi käsittää sitä, miksi hoitohenkilökunnan täytyy ladella tällaisia kommentteja, varsinkaan sellaisille vanhemmille, joiden lapsilla on kasaantuneesti erilaisia ongelmia ja diagnooseja. Yleensä sellaiset vanhemmat kyllä tietävät, mikä on oksentamista ja mikä pulauttelua. Tällaiset kommentit hoitohenkilökunnalta ovat turhia, vähätteleviä ja vain mielipahaa aiheuttavia, vaikka ne ehkä on tarkoitettu rauhoittavina. Mutta silloin kun ne osuvat sellaiseen ihmiseen, joka on kymmeniä kertoja yrittänyt kertoa huolestaan lääkäreille jotka sivuuttavat ongelman täysin, mennään todella pahasti metsään. Varsinkin silloin, kun sen vanhemman voimavarat ovat muutenkin vähissä.

Välillä olen myös miettinyt, kun meidän ikäämme usein kommetoidaan sairaalassa. "Olettepas te nuoria, onko tämä teidän esikoinen?" Entä jos oltaisiinkin +30v, tämä olisi meidän toinen tai kolmas, saataisiinko silloin erilaista kohtelua? Otettaisiinko enemmän tosissaan?