20.10.2017

Kotiuduimme jo tänään, positiivisena yllätyksenä. Olimme sairaalassa kolme yötä, mikä ei ollut paha sitten loppujen lopuksi ollenkaan. Yhden yön olimme molemmat kotona, yhden yön minä sairaalassa ja mies kotona, sekä viimeisen yön minä kotona ja mies sairaalassa. Kontrollimagneetti otettiin eilen, mikä oli näyttänyt sen, että tilanne oli jo hienoisesti lähtenyt palautumaan parempaan suuntaan ja seurantalinjalla jatketaan. En muista milloin olisin ollut näin helpottunut. Ja väsynyt! Ainakin hetken aikaa nyt pitäisi lapsen aivojen tällä pärjätä. Kahden viikon päästä on ensimmäinen kontrolli, ja siitä neljän viikon päästä seuraava. Tarkkaan seurataan, että tilanne varmasti jatkaa hyvää kehityskulkuaan.

Kotona on niin paljon parempi olla. Osastoaika ottaa aina veronsa. Päivät ovat pitkiä ja rankkoja, kokoajan pitää olla pystyssä tai jotenkin muuten epämukavasti pienille tuolille ahtautuneina ja vain yöksi saa patjan lattialle. Ja yölläkään sitä ei paljoa nuku, kun toinen on kipeä ja tarvitsee apua. Ruoka on usein einestä tai sairaalan ruokalasta (mikä onneksi on hyvää), vatsalla stressaajalle hetkellinen ruokavaliomuutoskin tuo omaa epämukavuuttaan. Ja tämä on vain se fyysinen puoli.

Henkinen puoli onkin sitten paljon mutkikkaampi. Meille kävi vielä niin, että olimme osastolla K8 joka on entinen K7 eli vastasyntyneiden teho-osasto. Olimme olleet osastolla siis aiemmin, ja sama fyysinen paikka herätti paljon muistoja - eivätkä ne muistot ole kovin ruusuisia tai helppoja käsiteltäviä. Ensimmäisen yön lapsemme oli valvontahuoneessa, ja seuraavana päivänä sairaanhoitaja kertoi, että valvonta on nyt purettu ja voimme siirtyä huoneeseen 4 potilaspaikalle 2. Suuni loksahti auki. Ei voi olla sattumaa! Olimme tuolla tismalleen samalla potilaspaikalla vuosi sitten ollessamme teholla.

Huoneeseen mennessä heräsi kyllä hyvin monenlaisia tunteita, ja monilta kylmiltä väreiltä ja puistatukselta ei vaan voinut välttyä. Ikkunasta näkyi sama maisema, ja lähes sama vuodenaika. Lapsemme syntymän aikaan oli tullut ensilumi, joka sitten suli pois ja jätti harmaan marraskuun tilalle ikkunasta ihmeteltäväksi. Nyt onneksi ihasteltavana oli sentään värikkäänä hehkuva syksyn ruska. Jos joku vuosi sitten olisi sanonut minulle että palaat vielä tälle tismalleen samalle osastopaikalle olisin varmaan masentunut. Silloin oli niin paljon toivoa ja uskoa siitä että se olisi meidän ainut töyssymme.

Paljon oli toki myös muuttunut tuolla osastolla. Osastolla vallitsi aivan erilainen tunnelma. Keskoskaappien sijaan huoneissa oli aikuisten sairaalasängyt tai pienten lasten häkkisängyt. Käytävillä oli huomattavasti rauhallisempi meininki, lääkäreitä ei näkynyt kuin lähinnä aamun kierron aikaan ja huoneissa ei ollut jokaisella omaa hoitajaa tarkkailemassa vointia. Piuhoja ja vempeleitä oli huoneissa paljon vähemmän, ja huoneessa oli jopa tilaa liikkua.

Osastoaikana ollessa menee aina niin sanottuun "sairaalamoodiin". Sairaalamoodissa kaikki on vain tehtävä. Tilanteeseen vaan sopeutuu todella nopeasti pienen alkujärkytyksen jälkeen. Toisaalta onneksi myös meillä on kokemusta sairaalassa lapsen hoidosta, niin sitä oli nopeammin jo paljon omatoimisempi kaiken suhteen. Sairaalamoodi kestää aina sen aikaa kun tietää että sairaalassa on vain oltava. Heti kun tulee vihjausta siitä, että voisi päästä kotiin, sairaalamoodi lähtee pois. Tilalle tulee kauhea kiire kotiin. Kotiinpäästyä valtaa usein valtavaakin valtavampi väsymys. Väsymystä sairaalakeikkojen jälkeen minulla on ollut jo pitkään, mutta koska osastollaolosta on jo aikaa on tämä väsymys aivan eri luokkaa. Mitään on siis turha yrittää vielä pariin päivään ajatellakaan. On annettava aikaa palautumiselle.

Oma jaksamiseni on ollut hyvin vaihtelevaa viime aikoina. Tuntuu, ettei tunteiden käsittelylle ole ollut tilaa eikä aikaa. Tuntuu että asioita on kasautunut sellaisella vauhdilla ettei pää ole pysynyt mukana. Kaikki normaalit toiminnot arjessa ovat alkaneet stressaamaan ja ahdistamaan. Yksi vertaistukiystäväni osuvasti totesikin, että on ihme jos tässä pyörityksessä ei ahdistu tai masennu. Onneksi kuitenkin erityislasten vanhemmille tukea ja apua on hyvin saatavilla, ja sairaalassa heti ottivat tosissaan, kun omasta jaksamisestani kerroin. Vertaistuki on ollut myös aivan korvaamatonta. On myös ollut ihanaa huomata, kuinka monet ihmiset ovat lukeneet kuulumisiamme joko täältä blogista tai kuvien muodossa instagramista ja kuinka paljon tsemppiviestejä on tullut. Kaikille teille en ole jaksanut vastata, mutta jokainen tsemppiviesti on lämmittänyt kovasti. Kiitos siis kaikille upeasta myötäelämisestä.

Päätän tämän tekstin tähän tänään. Paljon on mielessäni monimutkaisia mietteitä, ja niitä varmasti pala palalta yritän jäsentää lähipäivinä. Nyt koen, että olen tälle päivää käsitellyt tarpeeksi ja siirryn tekemään jotain nollaavaa tekemistä. Sekin on hyvin tärkeää, unohtaa hetkeksi kaikki.