13.10.2017

Tänään tuntui että kamelin selkä katkesi. Koen olevani sinnitellyt jaksamiseni äärirajoilla todella pitkään ja stressi on tuntunut fyysisestikin jo pahalta aika-ajoin. Olin viime viikkoina sanonutkin miehelleni, että nyt mennään niillä rajoilla, että tuskin paljoa vaatii että romahdus tulee. Eikä se paljoa vaatinutkaan.

Sain tänään kuulla, että meidän lapsemme neurokirurgi vaihtuu. Lastamme ei leikkaakaan se kirurgi, kenen kanssa kävimme jo hoitosuunnitelman tarkasti läpi, vaan joku uusi ja tuntematon. Puhelimessa osastonsihteerin kanssa ääneni alkoi täristä ja sihteeri kysyikin, olenko kunnossa. Sepitin jotain hänelle puhelimeen luottamuksen tärkeydestä ja hän koitti rauhoitella minua sillä, että kaikki heidän neurokirurginsa ovat alansa huippuja. Puhelun lopettamisen jälkeen romahdin. Alkoi ahdistaa niin vietävästi. Viikonlopun yli pitäisi odotella että pääsee tapaamaan sen ihmisen, jonka käsiin annan lapseni elämän hetkellisesti. En tiedä, kuka on se ihminen joka leikkaa lapseni aivoja. Enhän voi luottaa kehenkään, jota en ole vielä itse tavannut.

Onneksi on kuitenkin vertaistukikanavat. Sain kahdesta eri vertaistukiryhmästä netissä kokemuksia uudesta kirurgistamme, joka rauhoitti mieltä ainakin sille tasolle, että kyllä tästä varmasti viikonlopun yli selvitään. Mutta pelottaa. Nyt on alkanut pelottaa ihan erilailla, kuin viikko sitten. Ajatus lähenevästä leikkauksesta alkaa pikkuhiljaa realisoitua, ja ajatus osastoajasta on alkanut mietityttää.

Viimeksi olemme olleet osastolla synnytyksen jälkeen. Silloin kotiuduttuamme kahden viikon iässä, sairaalat ovat kyllä tulleet tutuksi mutta osastolla ei ole tarvinnut yötä tuon jälkeen olla. Vanhat tuntemukset ja menettämisen pelko on alkanut nostaa päätään. Tavallaan tietää, millaisia tuntemuksia herää oman lapsensa ollessa sairaalassa mutta sitten kun ei kuitenkaan tiedä. Ja voi olla, että nuo tunteet moninkertaistuvat verrattuna syntymän jälkeiseen osastojaksoon. Silloin en kuitenkaan ollut vielä samanlailla kiintynyt omaan lapseeni. Silloin olin varovaisempi. Nyt olemme kuitenkin eläneet tätä elämää yhdessä lähes vuoden ja tunnen oman lapseni aivan eri tasolla. Pelkään että tämä ja tulevat osastojaksot tulevat olemaan jopa henkisesti vielä rankempia.