3.10.2017

Neurokirurgin tapaaminen oli eilen. Saimme odotetusti yksityiskohtaistempaa tietoa diagnoosista, sekä leikkauksesta. Tieto rauhoittaa todella, ja nyt meillä on jonkinlainen hoitosuunnitelma. Ainoana vaan, meillä ei ole edelleenkään leikkauspäiviä, sillä kardiologi ja neurokirurgi eivät olleet keskustelleet kokonaisuudesta keskenään. Joudumme siis taas odottamaan puhelimen päässä päivät, josko ilmoitus tulisi milloin leikataan, ja mikä leikataan ensin. Jokatapauksessa pian on toimittava.

Epävarmuus. Jälleen se on läsnä päivissämme. Ja joka kerta se vaan on niin kuormittavaa. Ei tiedä tarkalleen, mihin asennoitua. Tuntuu, että jokaisen sairaalakäynnin jälkeen on ollut lähiaikoina samanlainen kaava - aina käynnin jälkeen ollaan jääty odottelemaan. Koen myös oman jaksamiseni kannalta tämän kaavan raskaaksi, ja kerta kerralta tuntuu, että palautuminen sairaalakäynnistä kestää kauemmin. Isojen asioiden äärellä kun on, mieli reagoi usein hieman myöhässä.

Kulissia pystyy pitämään yllä tietyän aikaa. Sen aikaa, kun olet lääkärin vastaanotolla ja haluat imeä kaiken mahdollisen tiedon sillä käynnillä. Tunteet tulevat myöhemmin, yleensä vasta lapsen mentyä nukkumaan. Silloin palautumisaikaa seuraavaan, normaaliin työ- tai koulupäivään nähden jää hyvin vähän. Usein seuraava päivä, ja joskus sitäkin seuraava tuntuvat raskailta ja aikaansaamattomilta. Haluaisi vain pysähtyä ja vetäyty oman perheen kanssa pieneen kuplaan hetkeksi. Tänään on juuri sellainen päivä.