30.9.2017

Pystyin hyvin monta päivää nauttimaan hetkestä, näistä aurinkoisista päivistä niin sään kuin tunnetilojenkin puolesta. Tänään oli ensimmäinen pilvinen ja synkkä syyspäivä hetkeen, ja tuntui että mielialakin oli samanlainen. Jostain syystä tänään asiat pyörivät kehää mielessä ja epävarmuus ahdisti.

Ylihuomenna tapaamme neurokirurgin ensimmäistä kertaa diagnoosin saamisen jälkeen. Pikku Myy -vihkoni on jo täynnä kysymyksiä ja mieli alkaa henkisesti valmistautua siihen, että sairaalapäivä on taas pian edessä. Sairaalapäivät ovat aina poikkeuksellisen voimia vieviä päiviä, vaikka käyntejä olisi vain yksi. Silloin joutuu väkisinkin keskittymään ongelmiin, sisäistää tärkeää tietoa ja kysyä tärkeitä kysymyksiä. Käynnit vaativat tietynlaista asennoitumista, ja varsinkin toimenpiteitä koskevat käynnit myös organisointia. Sairaalapäivinä usein tuntuu, ettei muuhun jaksa eikä pysty keskittyä. Töiden tekeminen on hidasta ja esseen kirjoittaminen sairaalapäivän jälkeen ei tule kuuloonkaan. Yleensä pyrinkin järjestämään sairaalapäivät täysin vapaiksi. Täytyy saada keskittyä olennaiseen.

Mutta onneksi sairaalakäyntien vastapainona on fysioterapia. Siellä jos jossain keskitytään aina siihen, miten mahtavia edistysaskeleita kehityksessä on tullut. Vaikka motoriikassa on viivettä, fysioterapeuttimme jaksaa aina pointata niitä positiivisia puolia. Se on virkistävää vaihtelua lääkäreiden ongelmakeskeisyyteen. Kehitystä on ollut ihan mieletöntä vanhempana myös seurata, kuinka kotiharjoitteilla olemme oikeasti saaneet paljon aikaan.