Elokuun viimeisenä viikonloppuna matkasimme sairaalaan jälleen ambulanssikyydillä. Lapsi sai apneakohtauksen ja tajunnan taso laski selvästi. Päivystykseen ajeltiin siis taas ja kuskina sattui olemaan vieläpä sama ensihoitaja kuin heinäkuun lopun keikalla. Päivystyksessä apneakohtauksia tuli useampi lisää, ja kohtaukset jatkuivat aina seuraavaan aamuun. Tajunnan taso vaihteli ja oksennustakin lensi. Kohtausten aikana takykardiaa ja melkeinpä monitoreista sen pystyi sykkeen noususta aina ensimmäisenä huomaamaan ennen kuin saturaatiossa oli mitään tapahtunut. Ensimmäistä kertaa näiden kohtausten kanssa sairaalalle mentäessä kaikilla oli selvät sävelet. Syy oli vihdoin selvä kaikille, ja näin ollen kohtauksiin reagoitiin nopeasti eikä jääty kummastelemaan asiaa. Ambut ja viikset valmiina ja useamman kerran pääsi käyttöönkin. Kivaahan tuo ei missään nimessä ollut, mutta oli helpottavaa huomata että ohjeet olivat selvät. Olemmehan saaneet kuulla lapsemme apneoista jos jonkinlaista kommenttia, mm. ”ehkä se on vain lapsen tapa, pidättää välillä hengitystä”.
Tuolla keikalla juttelimme neurokirurgin kanssa ja päädyimme aikaistamaan tulevaa chiarin korjausleikkausta oireiden vaikeutumisen vuoksi. Lopullinen päivä parin venkslauksen jälkeen asettui tiistaille 10.9. Tuota ennen yöllisiä saturaatiohälytyksiä alkoi olla enenevissä määrin lisähapesta huolimatta sekä apneakohtauksia esiintyi myös. Leikkauksen aikaistaminen tuli siis varmasti oikeaan kohtaan.
Lapsi leikattiin siis viikko sitten, ja tänään kotiuduimme sairaalasta. Tämä leikkaus oli ensimmäinen, johon en pystynyt itse asennoitumaan täysin luottavaisin mielin. Saatoin jälleen lapsen saliin, ja olin mukana nukutuksessa. Tällä kertaa heti nukutuksen jälkeen lapsen saturaatiot romahtivat 70% tienoolle, ja minut ohjattiin tässä vaiheessa ulos salista niinkuin kuuluukin. Mitenkään mahtavaa fiilistä ei tosin tuo tilanne tuntuen odottelulle jättänyt. Suuntasinkin nopeasti kiipeilemään, jotta aika kuluisi nopeammin. Leikkaus kesti myös aiempaa kauemmin, joten loppuajan odottelu alkoi olla jo aavistuksen stressaavaa. Puhelu kuitenkin tuli vihdoin ja siellä kerrottiin kaiken olevan hyvin.
Jo teholla lääkäri puuttui tuohon saturaatioromahdukseen, ja kertoi että syynä oli keuhkoputkien äkillinen supistuminen. Keuhkolääkäri kävi siis vielä perjantaina kertomassa, että tämä tarkoittaa sitten että lapsella on astma. Yksi diagnoosi lisää kirjoihin.
Palasimme kotiin paremmin hengittävän lapsen kanssa. Hengitys kontrolloidaan, kun lapsi on tarpeeksi toipunut operaatiosta. Siihen saakka jatkamme happihoitoja normaalisti. Toivoa on, mutta luottoa siihen että tilanne on pysyvästi parempi ei vielä ole. Sen tuo varmasti vain aika, jos näin onnellisesti pääsisi käymään että pysyvää parannusta tästä lapsi saisi.
Kyllä, meneillään on ollut heinäkuun lopulta saakka ihan liikaa kaikkea. Aika on vain solahtanut jonnekin omassa kuplassa tarpoessa. Rauhallisempia aikoja tulee jos tulee. Kukaan ei voi sitä luvata enkä jaksa tuhlata energiaani paremman haikailuun. Onnea ja huumoria on löytynyt tästäkin kuukaudesta, vaikka kenties kohta kolmivuotisen taipaleemme raskaimpia kuukausia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti