Viimeisin tekstini on kirjoitettu 16.9. kun kotiuduimme sairaalasta. Juuri ennen tuon tekstin kirjoittamista olin huomannut lapseni pään sunttihaavan kohdalla oudon muutoksen, joka näytti vähän siltä, kuin suntti yrittäisi tunkeutua ulos päästä ihon läpi. Kohta oli noin sentin mittainen, ja iho tuntui ohuehkolta ja kohta oli hieman kohottava. Kiroilin tuota asiaa samoin tein, sillä sisimmässäni kyllä arvelin että tämä ei tähän jää. Tuolloin en kuitenkaan asiaa vielä halunnut kirjoittaa, sillä joku puoli minussa elätteli toivoa että tilanne ei heti pahenisi uudelleen.
No. Ei mennyt kuin muutama päivä, kun olimme jälleen päivystyksessä. Tuolloin saimme kuitenkin vielä ohjeen odottaa, mihin suuntaan tilanne etenee. Ja etenihän se, joka päivä. Joka päivä tarkkailimme haavaa ja otimme siitä kuvia jotta pystyimme seuraamaan tilanteen etenemistä. Alkuviikosta oli sitten tullut sellainen olo, että pitäisikö tätä käydä vielä uudelleen näyttämässä. Pari päivää pohdimme, ja tulimme siihen tulokseen eilen, että kyllä täytyy. Soittelin siis tänä aamuna polille, ja hoitaja pyysikin laittamaan kuvat jotta neurokirurgi katsoisi ne perjantaina.
Ehdin juuri lopettaa puhelun, kun lapsi lakkasi hengittämästä. Oli kontaktissa kokoajan, joten pidin huolen tavalliseen tapaan, että lapsi ei satuta itseään tai oksentaessaan ei tukehdu siihen. Mutta hengittämättömyys kesti, ja kesti, ja kesti. Huulet alkoivat sinistää ja silmät pyöriä päässä. Tässä kohtaa nappaan puhelimen uudelleen käteeni, mutta onnekseni lapsi alkaa yskiä rajusti. Yskimistä seuraa usein oksennus, niin tälläkin kertaa. Lapselle ulkovaatteet päälle ja puolijuoksua päivystykseen.
Edellisenä iltana olin pistänyt huomiolle, että lapsen hengitys oli taas jaksottaisempaa. Leikkauksen jälkeen hengitystiheys tihentyi normaaleille lukemille, joten kun tuttu hidas hengitysrytmi kuului lapsen nukahtaessa, tiesin heti että tämä ei ole normaalia. Seurasin saturaatiota jonkin aikaa ilman lisähappea, jotta sain todellisen kuvan onko tässä kyse samasta ilmiöstä kuin ennen leikkausta. Sahaileva saturaatio kertoi, että kyllä on. Tämä varmasti enteili siis tuota tämänaamuista hengityskatkosta. Lisähapella yöllä onneksi lapsi saturoi varsin hyvin. Toki tämä lisäsi pelkoa siitä, josko tilanne ei sentraalisen uniapnean kohdalla välttämättä helpotu niin paljoa, kuin toivoisi.
Nyt sitten odotellaan, että mitä asialle tehdään. Iho ei tule kestämään enää kauaa ja optimaalisempaa olisi leikata juuri ennen kuin iho pettää, kuin vasta sen jälkeen. Jos iho menee rikki, infektiovaara on suuri ja infektiot sunteissa ovatkin sitten kinkkisempiä hoitaa. Näin ollen jatkuvasti paheneva tilanne vaatii reagointia. Alustavasti puhe oli, että suntti otetaan pois ja uusi laitetaan toiselle puolelle. Alkuviikosta aikovat palaveria asiasta pitää, ja kaikkihan toivovat että iho kestää sinne saakka.
Pari päivää sitten väsähdin itse melkolailla. Se on tuttu fyysinen reaktio sille, kun on ollut rankkaa. Että voisi pari viikkoa nukkua, ja siitä sitten hiljalleen palautuu. Tuolloin totesinkin ääneen uudelle kumppanilleni, että "Tämä on tätä, jokakertainen juttu. Väsymys väistyy kyllä joko uuden kriisin tieltä tai ajan kanssa. Aina on tosin tainnut ehtiä tulla se uus kriisi ensin." Tiedän, kuulostaa jokseenkin pahalta, mutta tämä oli ihan huumorilla heitetty juttu. Ja niin kävi tälläkin kertaa, silmäpussit sen kun jatkaa kasvamistaan mutta uusi ongelma tuo mukanaan uuden selviytymismoodin. Alla kuva kasvavista silmäpusseista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti