Viikon kotonaolon jälkeen on alkanut tajuta, että meidän elämä on nyt toistaiseksi muuttunut käytännön järjestelyiltään paljon. Pelkästään happirikastimen olemassaolo huoneen nurkassa on realisoinut itselleni sen, että niin, minulla on oikeasti sairas lapsi joka tarvitsee näitä hoitoja. Viime viikolla lapselle tuli myös pahoinvointia ja epätavallista väsymystä, jolloin itku kurkussa virittelin viikset ja mittarit paikoilleen ja soitin lapsen isän apuun, katsoin lattialle nukahtanutta lastani piuhoissa ja oksennuspussi kainalossa ja mietin, että elänkö minä oikeasti tätä elämää.
Viime viikolla yöt olivat aivan karmeita. Jos lapsi ei huutanut, niin monitori piippasi tai viiksiä sai olla korjailemassa. Noina öinä tajusi monta käytännön ongelmaa: kaikki yöllä tarvittavat asiat kannattaa olla huoneessa. Särkylääkkeitä on huutavalle piuhoissa kiinni olevalle lapselle turha lähteä hakemaan toisesta huoneesta. Siinä ajassa on kaikki releet vedetty irti ja solmuun. Tästä viisastuneena yöllä mahdollisesti tarvittavat lääkkeet tuli annosteltua valmiiksi ruiskuihin sängyn vierelle.
Nukkumaan käymisessäkin joutui kikkailemaan: laittaako happiviikset jo olohuoneessa ja rauhotutaan siinä ennen makkariin menoa, vai laittaako happiviikset vasta makkarissa. Testien kautta löytyi tähänkin jokseenkin toimiva käytäntö - mutta yksin ollessa iltarutiinit ovat kyllä lääkkeineen päivineen aikamoista multitaiturointia. Onneksi apua on ollut monena iltana ja yönä.
Viime päivät ovat olleet henkisesti raskaita. Kun akuuteimmasta vaiheesta pääsee, tulee tämä tuttu lamaantuminen, itkeminen ja pelkojen käsittely. Pelot ovat tulleet myös uniini, yhä useammin unissani lapsi kuolee tai on kuollut ja järjestelen hautajaisia. Unissa lapsi joko kuolee yöllä niin ettei herää aamulla tai uuden leikkauksen jälkeen tilanne pahenee entisestään. Nämä ovatkin olleet suurimmat, synkimmät pelot.
Elämää katsoo myös toisaalta taas ihan eri vinkkelistä, lapsi on vielä 175 kertaa rakkaampi kuin ennen, onko se aina nauranut noin valloittavasti ja sen ihokin on niin pehmeä ja pusuteltava. Miten se voikaan olla noin ihana! Myös hyvät hetket ilman lasta tuntuvat erityisen hyviltä. Ulkona liikkuessa tai autolla ajaessa huomaa useammin kauniita yksityiskohtia tai maisemia. Ja ulkona tuoksuu syksy.
Monitorien tuijottamisesta siirtyminen normaaliin elämään on aina myös jokseenkin haasteellista. Kyllä sairaalassaolo jättää aina jäljen. Tämä reissu jätti erityisen jäljen, sillä se on ollut synnytyksen jälkeen arvaamattomin reissu. Asioita on tapahtunut nopealla aikataululla, ilman mahdollisuutta sisäistää asiaa edes sitä paria viikkoa, mikä on tähän astisesti kiireellisimmässä leikkauksessa ollut. Tämä oli lapsen ensimmäinen päivystyksellinen operaatio, ja henkisesti meille läheisille myös siksi erilainen. Synnytystraumassa oli samanlaista yllätyksellisyyttä, ja siksi koen että synnytys ja tämä ovat tietyllä tavalla samankaltaisia traumoja. Näihin käänteisiin emme saaneet aikaa valmistautua.
Kun on henkisesti rankkaa, se vaikuttaa ihan kaikkeen tekemiseen ja myös lähimpiin ihmisiin. Mutta nämä ovat asioita, joita ei voi pitää sisällään. Täytyy kuunnella itseä herkällä korvalla esimerkiksi treenatessa, että treenit pysyvät sellaisessa uomassa että ne todella palauttavat eivätkä kuluta henkistä kapasiteettia liikaa. Sopivan haasteellista, mutta ei liikaa puskemista. Ihmiset ympärillä ovat saaneet myös osakseen jos jonkinlaista tunnetilaa. Jos joku painavampikin asia on tullut mieleen, se on täytynyt saada sanoa. Itkut on täytynyt saada itkeä. Tuntuu, että en ole vielä puhunut tätä asiaa tarpeeksi montaa kertaa läpi. Siksi istuin tänään koneen äärelle. Varmasti tätä täytyy purkaa vielä useammille korville, sekä useampaan kirjoitukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti