7.8.2019

Todella vaihteikas vuorokausi takana.

Viime yönä lapselle tehtiin unipolygrafia, johon oli laitettu lähete heti osastolle tullessamme viikko sitten. Unipolygrafiassa oli tarkoitus selvittää erityisesti lapsen yön aikaisten saturaatiolaskujen syytä. Yö meni itseltäni aikalailla harakoille - kaksi kertaa aikaisemmin tutkimuksessa olleena sen kyllä tiesinkin. Piuhoja on niin maan julmetusti, että pyöriskelevä lapsi herää useamman kerran, kun piuhat ärsyttävät. Onneksi myös unta saatiin ihan hyvät pätkät rekisteröityä.

Tutkimuksen alkupuolella kiinnitin huomiota saturaatioihin, jotka sahasivat 74-94% huitteella kokoajan. Monitori vilkkui vähän väliä punaisena, ja pahimmillaan saturaatiot kävivät 64%:ssa. Seurailin tilannetta noin 45 minuuttia, ja tämän jälkeen hoitaja tuli laittamaan lapsellemme lisähappea. Sitten uskalsin itsekin käydä hetkeksi nukkumaan - mitä tosin en kauaa ehtinyt tehdä. Aamulla meidät heräteltiin kello 7 kun tutkimusaika päättyi. Itse olin nukkunut ruhtinaalliset 2 tuntia. 

Aika pian huoneeseen päästyämme neurokirurgi, neurologi ja pediatri tulivat käymään. Kävimme läpi vielä lapsemme magneettikuvia, ja mahdollisia syitä tilanteen huononemisen takana. Lääkärit päätyivät keskustelussa siihen, että lapselle olisi järkevintä asentaa aivokammioshuntti. Tämä voisi parhaassa tapauksessa korjata pään tilannetta, tai jos ei, niin ainakin varmistaisimme sen, ettei tilanne pääsisi niskan alueen korjausleikkauksen jälkeen pahenemaan samalla lailla lyhyessä ajassa. Keskustelimme kiireellisyydestä, ja lääkärit totesivat että mikäli unipolygrafiassa ei tule uutta tietoa, operaatio tehdään kahden viikon sisällä.

Selvä. Eikun organisoimaan. Tässä on hyvin aikaa vielä asennoitua, kyllä me tämäkin homma handlataan. 

Kului vain hetki, kun neurologi palasi vakavan oloisena huoneeseen. Lapsellamme on unitutkimuksessa todettu vaikea-asteinen sentraalinen uniapnea. On alettava hommiin, eli lapselle saman tien ravinnottaolo päälle ja päivystyksellinen shunttileikkaus. Tänään. 

Hetkinen. En kyllä viikko sitten olisi osannut kuvitella, että päädymme ambulanssilla sairaalaan, ja viikon päästä asetetaan shuntti. Mutta näin ne tilanteet ovat vaan menneet. Vilisseet silmissä. 

Soittorinki pystyyn, ja omia tukiverkkoja rakentamaan. Tuntui tärkeältä, että ei tarvinut olla tänään yksin. Ystäviä kävi, osa piipahti ja osa oli pidempään. Kaikki vierailut kullan arvoisia. Lapsella oli oikein saattuetiimi paikalla, kun hoitaja tuli hakemaan leikkaussaliin. Leikkaussalissa toinen oli iloinen oma itsensä, potkutteli jaloilla minkä kerkesi hassun tuntuista ilmapatjaa leikkauspöydällä. Sitten propofolit suoneen ja unten maille, tässä vaiheessa poistuin taas salista. On tuokin jo useaan kertaan nähty, niin useaan, että en edes jaksa laskea. 

Väliajalle oli taas keksittävä tekemistä, sillä mitään hyötyä ei ole jäädä sairaalalle pyörittelemään peukaloita. Odotteluaika meni yllättävän vaivattomasti, sillä shunttileikkaus ei ole kestoltaan onneksi kovin pitkä. Illalla kävimme vielä teholla kurkkaamassa että kaikki oli lapsella kunnossa, lisähappea toinen tarvitsi mutta muuten asiat olivat tilanteeseen nähden oikealla mallilla. Nyt istun sohvalla ja kirjoitan tätä.

Monet ovat kysyneet että mikä olo itsellä on tästä kaikesta. En osaa vielä sanoa. Koko viikko on ollut yhtä shokkia ja kriisiä jollain lailla, ja olo on melko turta. En ole kunnolla itkenyt asiaa, mitä nyt vähän purin elämän epäreiluuden tunnetta aggressiivisesti sohvatyynyihin viikonloppuna. Muuten mieli ei ole oikein vielä mukana tässä kaikessa, mutta kyllä se tuttuun tapaan sieltä perästä sitten tulee. Mieli ja ne tunteet. Selviytymismoodi on päällä, ja olkoon nyt taas hetken. Kunhan saa puhua ja käsitellä niin paljon kun tarvitsee, ja että saa myös niitä hetkiä jolloin voi unohtaa. Niillä mennään eteenpäin.