5.8.2019

Pari asiaa. A) Nyt tulee suoraa tekstiä, millonka ei tosin tulisi. Ja B) Kirjoitan kännykällä, joten nyt oletettavissa myös kirjoitusvirheitä joista en jaksa niin piitata.

Ollaan tällä hetkellä osastolla. Oltu jo viime keskiviikosta saakka. Keskiviikko onkin jo kertomus itsessään. Tiistaina lapsen isä oli hakenut oksentaneen lapsemme pois päiväkodista. Olo oli kuitenkin ihan normaali, joten hän päätti viedä myös keskiviikoksi päiväkotiin. Keskiviikkona soitettiin, että lapsi on oksentanut kaksi kertaa päiväkodissa. No, eikun taas hakemaan. Mulla oli jotenkin outo olo kun katsoin rattaissa nukkuvaa lasta. Oli jotenkin kummallisen paikoillaan ja kalvakka. Hengitti kuitenkin, joten ei sen suurempaa hätää (vielä). Päätin soitella kuitenkin päivystykseen, koska oksentaminen ei tuntunut normaalilta ja halusin tarkistaa, oliko lapsen keuhkoissa edelleen pahaa rohinaa joka voisi provosoida oksentamista.

Pääsimme päivystyksestä kotiin illasta ja vanhempani tulivat Jyväskylästä luokseni yöksi. Oli tarkoitus viettää kiva loppuviikko koko porukan kesken, tehdä ihan normaaleita asioita. Olin melko poikki usean tunnin päivyatyksessä istuskelusta joten kysyin vanhemmiltani, josko he voisivat nukuttaa Toivon ja kävisin hetken lähikalliolla kiipeämässä ja tuulettamassa päätäni. Lähdimme siis uuden kumppanini kanssa kiipeämään, ja lapsi jäi pirteänä isovanhempiensa hoiviin.

Kerkesimme kiipeämään reilun tunnin, kun totesin että pitää varmaan kohta lähteä takaisinpäin. Siinä samassa puhelin soi, joten totesin että nyt varmaan täytyy mennä. Puhelimen päässä kuuluikin pyaäyttävät sanat, lapsi lopetti hengittämisen ja ambulanssi on tulossa. Kamat kantoon ja talla pohjaan, onneksiolimme vain noin 1,5km päässä asunnoltani. Olin koko automatkan melko rauhallinen, sillä tiesin, että lapsi on varmasti alkanut hengittää uudelleen, ainahan hän alkaa, vaikka välillä lopettaakin. Kuitenkin joku oli saanut useamman hengityskatkoksen nähneen äitini soittamaan hätäkeskukseen, eli kaikki ei todellakaan ollut tavallisesti.

Kotiin päästessämme vastassa oli tokkurainen lapsi. Silmäluomet ja otsa täynnä pieniä verenpurkaumia, vaimeasti valitteleva ja kalpea. Näin heti, että tämä oli ollut erilainen, vaikka en tarkkaa kuvausta tapahtuneesta ollut vielä saanut. Hyppäsimme lapsen kanssa ambulanssiin, ja tulimme jälleen päivystykseen. Päivystyksessä monitorit näyttivät itselleni outoja lukemia. Hengitystiheys 6. Voiko pitää paikkaansa? Myös saturaatio hyppi huonommissa lukemissa, mihin olen tottunut. Lapsi oli myös paljon vaikeammin heräteltävissä, kuin normaalisti. Jossain mieleni sopukoissa järkkyi, tätä ei ole kiva nähdä ja kokea, mutta ulkokuori pysyi rauhallisena. Myöhemmin kuulin koko tarinan, lapsi oli ollut hetken eloton. Pahin painajaiseni, että lapsi joskus vain lopettaisi hengittämisen ja menisi elottomaksi, oli hetkeksi käynyt toteen.

Kaikki kääntyi taas hetkessä. Mikään ei ole ollut tärkeämpää, kuin se että lapsi ”muistaa hengittää”, niinkuin yöhoitajat täällä aina sanovat kun monitorien arvot välillä droppaavat. ”T, muista hengittää” tai ”T älä säikyttele meitä”. Noihin fraaseihin on näiden päivien aikana muutaman kerran öisin herätty.

Viime viikolla osastolla tuli myös yksi kunnon hengityskatkos. 45 sekuntia tuntuu ikuisuudelta odottaa hoitajaa ja katsoa, kun monitori huutaa ja kaikki arvot vaan tippuvat ja tippuvat. Pitkästä aikaa tuntui, kun adrenaliini virtaa. Katkoja on saatu monitoroitua aikaisemminkin, mutta nyt tuli taas selvää dataa sitä, että tuntemuksemme siitä että katkokset ovat pahentuneet pitää paikkaansa. Saturaatio tippuu alemmas kuin ennen ja sykkeet ovat hyvin korkeat.

Pään magneettikuvat otettiin heti seuraavana päivänä ambulanssikeikasta ja ilmeisesti ne olisivat voineet näyttää paremmalta. Nyt vain odotellaan lisätutkimuksia ja neurokirurgien tarkempaa mielipidettä siitä, miten jatketaan. Päivystävä neurokirurgi kommentoi viime viikolla pään kuvia kutakuinkin näin: ”Ahdasta siellä on. Voi olla että jotain sille pitää tehdä.”

Niin. Päivä kerrallaan. Loppuviikko täällä.