Niin. Tähän voisin heittää pari voimasanaa tästä viikosta. Tähän saakka asiat menneet ihan mallikkaasti toipumisen suhteen, ja oma pää olikin ehtinyt jo asettautua sellaiseen tilaan, että tästä taidettiin selvitä mutkitta ja sitten eikun palaamaan arkeen. Tiistaina sitten tiputtiin noista pilvilinnoista kun lapsi alkoi saada kohtausmaisia hengityskatkoksiaan. Aamulla ei suostunut herätä, ja valittelin lapsen isälle että mikäs nyt on tullut kun lapsen nostaa sängystä niin hän jatkaa unia lattialla. Eipä mennyt aikaakaan kun tuli ensimmäinen kohtaus. No, eipä siinä vielä hätiä mitiä, 1-2 kohtausta päivään on vielä ihan normi saldo. Toinen kohtaus tuli parin tunnin päästä. Parin tunnin päästä tuli kolmas. Ja sitten neljäs. Viidennen kohtauksen jälkeen soitin sairaalaan ja passitus tuli näytille. Kuudes tuli vielä sairaalassa ollessa. Eikun osastolle ja kuviin ja jälleen kerran EEG:t kiinni.
Keskiviikkona lapsen olo kuitenkin normalisoitui ja huoli väistyi pikkuhiljaa. Torstaina olimme sopineet lapsen isän kanssa että tulen suoraan töistä viettämään aikaa lapsen kanssa niin isä saa tauon kotihoidosta. Eipä mennyt aikaakaan kun vierailulle tuli yrjö. Juuri kun musta tuntui, että edellisen keikan tunnereaktiot alkoi puskea päälle, toimimismoodi syrjäytti taas kaikki tunteet tieltään. Lapsi meni nopeasti aika heikkoon happeen, sillä pahoinvointi oli reipasta. Ripulia tai muita infektion merkkejä ei kuitenkaan ollut, joten pakko oli näytille lähteä, kun kalloa on kuitenkin kopeloitu pari viikkoa sitten ja onhan siellä päässä muutakin sellaista, joka pahimmillaan voi yrjöämistä tehdä. Onneksi rattaissa oli vielä edellisen sairaalakeikan oksennuspusseja. Päivystykseen ja osastolle.
Lapsen pään tilanteen tietäen sitä taas rukoiltiin ripulia tai sitä, että jompi kumpi meistä alkaisi oksentaa. Tietäisi, että ei tarvitsisi arpoa. Mikäs tässä ollessa, kun ripuli pelastaisi päivän, ajattelin mielessäni kun pääsin töihin lepäämään. Mä olen ollut tässä meistä vanhemmista se onnekas, joka on saanut käydä töissä lepäämässä. Lapsen isä on tehnyt ihan jäätävää duunia.
Nyt tilanne on jotenkinpäin vakaa, tai no niin, ehkä tätä ei kannattaisi sanoa ääneen. Mitään ei varsinaisesti ole ratkennut, eikä kenelläkään ole mistään mitään varmaa tietoa, eli todella selkeä tuntuma lähipäivistä. Pääsee taas elämään hetkessä, olemaan valmiina mihin vaan. Aina kun ei vaan jaksaisi tarttua hetkeen ja elää täysillä siinä hetkessä. Hieno on se taito ja hienoa että se on tullut opittua, mutta ihan oikeasti elämä, joku raja.
Kehuja sain tällä viikolla taas siitä kuinka mulla on kuulemma mieletön sietokyky äkillisiin muutoksiin. Ehkä onkin. Mutta:
A) ei ole vaihtoehtoja
B) siltä se saattaa näyttää
C) ei ole vaihtoehtoja
Kiitos, anteeksi ja hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti