29.9.2018

”Lapset kasvavat niin nopeasti! Vauva-aika on ohi ihan hujauksessa!”

Tai sitten ei. Reilun kuukauden päästä vietämme lapsemme 2-vuotissynttäreitä ja mulla ainakin on jo sellainen olo että ns. vauvavuosi on kestänyt nyt kaksi vuotta. Tavallaan se on ihanaa, että tosiaan saa nauttia siitä että lapsi on vielä pieni ja vauvan oloinen. Toisaalta taas, olisihan se kiva jos sitä ymmärrystä alkaisi pikkuhiljaa karttua vähän enemmän.

”Hurmaava lapsi, joka kehittyy omaa tahtiaan.”

Tuo lause tullaan kirjaamaan todennäköisesti jälleen lähestyvän kehityskontrollin jälkeen lapsen papereihin. Hyvin ympäripyöreää, ja siksi välillä jopa ärsyttävä lause. Tuo lause voi kadota tulevaisuudessa kokonaan, mikäli lapsi alkaisi kiriä kehityksessä tai se voi muuttua myöhemmin esimerkiksi  kehitysvammadiagnoosiksi. Sitä emme todennäköisesti saa tietää vielä vuosiin, mihin suuntaan kehitys alkaa asettua, ellei meneillään olevasta eksomisekvensointi -tutkimuksesta löydy jotain oleellista tietoa.

Vanhempana lapsen taidoista ja oppimisesta puhuminen on aina vähän ristiriitaista. Toisalta kaipaisi välillä sitä että keskityttäsiin niihin hyviin puoliin arvioinneissa mutta silloin jäätäisiin vaille tarvitsemiamme tukitoimia ja terapioita. Toisaalta taas liika optimismi ja lapsen oppimien asioiden toitottaminen meille vanhemmille (lasta tottakai kannustetaan) saa välillä ainakin minut vähättelemään tilannettamme ja avun tarvettamme. Välillä siis tavallaan kaipaisi että joku läheinen, muu kuin vertainen, uskaltaisi sanoa ääneen että teidän tilanne ei ole kyllä normaalia nähnytkään ainaisen positiivisten puolien etsimisen sijaan.

Mistä nämä ajatukset nyt sitten kumpuavat? Tämän viikon sairaalakäynnit olivat itselleni kamelin selän katkaisija parin viikon takaisten uutisten lisäksi. Miksi tämä arki tosiaan uuvuttaa meidät ihan totaalisesti? No siksi koska se ei ole normaalia nähnytkään. Ja että meillä voisi olla mahdollisuuksia tukiin, joita emme ole ymmärtäneet edes hakea. Itse olen ainakin ajatellut usein, että ”eihän tilanteemme nyt niiiiiin paha kuitenkaan ole”. Onneksi oli vertainen, joka sanoi reilusti että nyt haette.

Omassa kuplassaan myöskään ei aina pidä joitain asioita niin erikoisina, kun vertailukohtia ei ole ja on aina joutunut niin tekemään. Näistä paras esimerkki lienee lapsen oksentelu. Oksennusämpäri on sängyn vieressä vakiona, koska oksennus yllättää edelleen välillä iltaisin ja öisin. Sitten lasta pestään, lakanoita pestään ja vaihdetaan keskellä yötä. Lasta ei myöskään voisi siirtää yksin nukkumaan hengityskatkosoireilun takia, vaan vieressä on nukuttava. Nämä nyt on olleet niin itsestäänselvyyksiä, ja kuormittaviltahan  nuo asiat kuulostavat kun ne näin paperille kirjoittaa.

Päiväkodin aloitus on toki myös avannut omia silmiäni asialle. Toissa viikolla hakiessa lastani päiväkodista, juttelin pitkän pätkän sijaisen kanssa siitä kuinka lapseni kanssa kannattaa toimia. Keskustelun lopuksi hoitaja totesi, että hän kyllä todella ihmettelee miten jaksamme. Niin.