25.9.2018

Pitkäaikaisdiagnoosit on ihan perseestä. Välillä on todella turhauttavaa pelailla harvinaissairauden kanssa, kun mikään ei mene helpolla. Terveyskeskus ei ota kantaa edes ”normaaleissa” asioissa, vaan aina pyöräytetään sairaalan kautta. Ja aina kun sairaalaan joutuu menemään, käydään läpi se tietty tunneskaala. Turhaanhan sinne ei kuitenkaan mennä, ja aina kun siellä ollaan ei voi olla varma aluksi onko käynti lyhyt vai päivien mittainen, onko kyse korvatulehduksesta vai jostain vakavemmasta. Lääkärien vakavat naamat, täytyy selvittää, tutkia, konsultoida. Pienistäkin muheista saa käydä ison huolen tunneskaalan.

On todella väsyttävää elää elämää, jossa asioita tarkkailee jatkuvasti huoli takaraivossa. Kun asioihin ei voi suhtautua kevyesti, ”lapset kaatuilee” ja ”lapset sairastelee” ja ”tekevälle sattuu”. Aina kummittelee huoli jostain isommasta.

En ole halunnut edes laskea kuinka monta lääkärikäyntiä meille on kertynyt lisää maksukaton täyttymisen jälkeen, jolloin laskin määrien olevan ”inhimilliset kaksi kertaa kuukaudessa”. Nyt tuntuu että ollaan oltu epäinhimillisen määrän verran jälleen kerran. Eikä nämä tässä ennen joulua vähenemään päin näyttäisi olevan.

Tietyn määrän huolta kantaessaan empatiakyky kaikkea omasta mielestä pientä murhetta kohtaan katoaa kyllä täysin. Tänään taas vaihteeksi  jättäessäni lapsen isänsä kanssa sairaalan päivystykseen, mieleni teki huutaa jokaiselle omaa väsymystään tai muuta murhettaan valittavalle että astuisipa joskus mun kenkiini. Niin äärirajoille tämän huolen ja normaalin työssäkäynnin ja arjen pyörityksen kanssa joutuu venymään.