5.3.2018

No nyt se vihdoin iski. Ykätauti. Siis mulle. Lapsi on oksentanut tasaisesti viimeiset pari viikkoa, joten ehkä sinne on väliin tautikin mahtunut?

Miehen kanssa eilen todettiin, että onpahan nyt taas asiat oikeanlaisessa perspektiivissä. Ei se lapsen oksennus niin paha juttu ole, kun vertaa aikuisen oksennukseen. Ja sitä tulee niin paljon vähemmänkin. Ja tiedänpähän nyt minäkin taas miltä lapsesta tuntuu kun se oksentaa. Kyllä tällä oksentamismäärällä aikuisena vieraantuukin siitä, miltä se oksentaminen tuntuu. Että se yksikin oksentaminen on lapselle niin kauhean ikävää. Nyt sen taas muistaa hetken paremmin.

Mies kävi lapsen kanssa tänään sairaalalla oksennusteeman takia - taas. Helpotusta meille on tuonut, kun muutamat viime käynnit on otettu niin tosissaan. Että jopa vihdoin, näin reilun vuoden jälkeen, meitä uskotaan. Meitä uskotaan että lapsi oksentaa, eikä vain vähän puklaile ja että se on ihan normaalia. Ja että nyt sitä oikeasti tutkitaan, voiko asiaan löytyä helpotusta. Toistaiseksi ei ole löytynyt, mutta silti: Erävoitto. No mutta se siitä viime viikkojen kantavasta teemasta - tai oikeastaan viime kuukausien kantavasta teemasta - oksennuksesta. Ah.

Positiivisempiin juttuihin. Meillä on opittu seisomaan tukea vasten. Ja se se on ollut varsinainen waudewau -juttu! Kohta kuukauden päivät sanoisin että on seistä törötetty. On ollut totuttelemista, kun ehti jo vähän tottua ajatukseen että se möngertää vaan tuolla lattialla ja muut lapset kävelee. Ja yhtäkkiä se seisookin ja näyttää ihan lapselta. Ja haluaa kiivetä sohvalle. Mitä?

Olen huomannut uuden piirteen lapsestamme tämän uuden taidon myötä: uskallusta ei puutu. Hän tosiaan kiipeää jo sohvalle, vaikka on vasta juuri oppinut nousemaan seisomaan. Liekö saanut mallia meiltä ammatiksemme lapsia kiipeämään ja esteitä ylittämään opettavilta. Alas tuleminen ja hallittu kiipeäminen on kyllä sitten vielä ihan toinen juttu. Fysioterapeutin kanssa kun asiaa ihmeteltiin niin todettiin että kyllä lipsahduksia ja virhelaskelmointeja sattuu vielä paljon enemmän kuin terveelle lapselle. Pää koliseekin joka päivä useita kertoja vaikka kuinka valvoo. Onneksi saatiin sairaalalta kypärä.

Hauska ilmiö tämä pään kolistelu ja käyttäminen on kun on viettänyt aikaa muualla, ja itse on niin tottunut lapsen temuavaan liikkumistyyliin kontaten ja kolistellen. Monet muut säikähtävätkin omasta mielestä pientäkin kolahdusta. Lapsihan ei itse ole moksiskaan pienemmistä kolhuista. Lapsen tyyli liikkua on muutenkin ollut ns. päätään hyväksi käyttävä, mikä ei ehkä ole kovin yleistä. Eli päätä käytetään hyväksi liikkumisessa siinä missä jalkoja tai käsiäkin. Töissä ollaankin heitetty vitsiä, että lapsi oppinee ensin seisomaan päällään ennen kuin kävelemään.

Viime viikolla vietettiin harvinaisten sairauksien päivää. Hetken verran tuli taas pysähdyttyä ja mietittyä aikaa taaksepäin. Ollaan me jo monesta selvitty. Ja tullaan selviämäänkin. Vaikka yöt on ihan karmeita edelleen, oksennus lentää ja vanhemmat ovat todella uupuneita, tässä kokoajan mennään eteenpäin. Viikot vierivät kovaa vauhtia ja kohta on kesä. Lapsi on päivä päivältä enemmän oma persoonansa ja meille on kehittynyt niitä meidän ihan omia juttuja. Vaikka lapsi ei vielä puhetta ymmärräkään, ilmeilyjä ja samoja hauskuutuksen aiheita jo löytyy. Välillä onneksi jaksaa kääntää sen positiivisenkin puolen. Vaikka tilanne on kutakuinkin sama oireiluineen, neurokirurgin mukaan dramaattisimmat asiat ovat nyt hallinnassa. Vaikka tilanne ei ole täydellinen, ei se ole huonokaan. Joten joskus täytyy kääntää keskittyminen pois kaikesta siitä negatiivisesta. Vaikka sitten edes sen päivän ajaksi, ennen kuin kuuntelee itkua taas yön. Hetkessä nämä asiat eivät tule muuttumaan.