11.1.2018

Viime aikoina on alkanut tehdä kipeää nähdä muita, normaalisti kehittyviä ja terveitä lapsia. Eron alkaa nyt todella huomata, ja tuntuu että se kasvaa vain. Välillä, kun näkee kävelevän, muutamia sanoja sanovan jäntevän reilu 1-vuotiaan, tulee joskus ajatus että mikäs ihme tuolla on kun se jo tuollaisia asioita osaa? Miten näin pieni voi muka jo tuollaista osata? Outoa.

Omassa perheen kuplassa eläessämme en juurikaan murehdi asiaa. Nautin lapsen pienistä kehitysaskeleista ja esiin tulevasta vekkulista persoonasta. Lapsi rakastaa kaikkea ja kaikkia, jos hänellä on vain itsellään hyvä olla. Mutta kupla usein puhkeaa, kun näkee muita samanikäisiä lapsia. Olen miettinyt paljon, mikä se tunne on, mikä silloin tulee. Suru, pettymys, ulkopuolisuuden tunne? Välillä tuntuu että tunteiden sokkelo on niin monimutkainen, että tunteiden nimeäminenkin on noissa tilanteissa hankalaa. Sillä eihän se muiden vika ole, tai minulta pois. Silti se tekee kipeää.

Samoja tunteita kävimme läpi mieheni kanssa lapsen syntymän aikoihin hetkellisesti. Sen jälkeen hetken luulimme, että kaikki on hyvin. Osastolla ollessamme olin vuodeosastolla huoneessa, jossa oli muitakin äitejä keiden lapsi oli teho-osastolla tai lastenosastolla. Viereisellä käytävällä sijaitsivat perhehuoneet. Muistan, kun mieheni yksi aamu käveli huoneeseeni ja istui viereeni hyvin vakavana ja sanoi minulle hiljaa "että mä vihaan noita perhehuonelaisia". Siihen tilanteeseen kiteytyi niin hyvin sen hetkisen tilanteen kipeys, ja se pettymys mikä oli tullut siitä kun ihana lapsen syntymän ihme olikin muuttunut taisteluksi.

Olen tietoisesti vähentänytkin muiden äitien kanssa juttelua ja heidän kuviensa ja videoidensa katselua. Koska tällä hetkellä se tuntuu pahalta. Tällä hetkellä tuntuu hemmetin pahalta nähdä, kuinka monien muiden lapset tepsuttavat menemään, oppivat ensimmäisiä sanojaan tai oppivat syömään kokonaisen leivän.

Usein sanotaankin, että kaikki kokevat asiat erilailla ja joku mikä jollekin toiselle saattaa tuntua vaikealta olisi toiselle helpotus. Tämä asia tuskin elämässä tulee koskaan muuttumaan. Jokainen elää oman kokemusmaailmansa kautta. On rikkaus pystyä asettumaan toisen ihmisen asemaan ja iloitsemaan toisten onnistumisista ja ylpeyden aiheista. Mutta aina ihminen ei siihen vain pysty, aina siihen ei ole voimavaroja. En koe huonoa omatuntoa siitä, etten nyt jaksa iloita muiden äitiystävieni lasten oppimista taidoista tai hyvin nukutuista öistä. Se on aivan inhimillistä. Sitten kun voimavaroja on taas enemmän ja olen oman tunneprosessini kanssa pidemmällä, tilanne voi olla taas aivan eri. Mutta aina ei tarvitse pystyä ymmärtämään, välillä saa mielessään kirota asioiden epäreiluutta. Kunhan ei jää liikaa siihen vellomaan.