8.12.2017

Kello on 0:44, pitäisi nukkua, mutta ei nukuta. Viime päivinä en ole saanut tulevaisuutta mielestäni. Ja kai se onkin luonnollista miettiä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kaikkihan sitä miettivät. Monet silti jaksavat minulle toitottaa, että "turha sitä tulevaisuutta on murehtia vielä!" ja "Mitä sinä jo nyt pohdit muuttaako lapsesi koskaan pois kotoa, siihenhän on kamalan pitkä aikakin vielä!? Niin. Tottahan nuokin ovat, mutta on se vaan todella helppo sanoa nuo sanat, jos itsellään on terve lapsi. Silloin asiat ovet enemmän itsestään selvyyksiä, eikä sitä edes tule ajatelleeksi muuttaako oma lapseni koskaan pois kotoa. Koska sitä automaattisesti oletetaan, että valmiudet muuttaa pois tulevat löytymään.

"Eihän meillä kellään ole kristallipalloa kuinka asiat tulevat elämässä menemään!"

No ei olekaan. Ja kyllä minä senkin tajuan, uskokaa pois. Tämänkin olen saanut kuulla, useimmiten ammattilaisten taholta, jos olen kysellyt onko heillä mitään epäilystä lapseni mahdollisesta oireyhtymädiagnoosista. Mutta mielestäni on jotenkin absurdia olettaa, etteikö tulevaisuutta ollenkaan miettisi. "Eläkää hetkessä!" Helpommin sanottu, kuin tehty.

Tätäkin olen pohtinut nyt viime aikoin paljon. Entä sitten, jos minä mietin että muuttaako lapseni koskaan pois kotoa? Miksi siihen pitää suhtautua niin, että "älkää nyt tuollaista vielä murehtiko". Erityislapsen vanhemmuuteen kasvaminen on prosessi. Prosessi, jota täytyy käsitellä. Olen ollut tässä tilanteessa vasta vuoden, ja tajunnut kutakuinkin alle puoli vuotta sitten ettei tämä arki tästä tule taikaiskusta "normaaliksi arjeksi" muuttumaan. Tottakai murehdin tällaisia asioita, koska ne ovat osa asian käsittelyä. Erityisen vanhemmuuteen kasvamista. Eikä niitä kannata vähätellä. Ne ovat ihan oikeita murheita, ja ihan oikeita tunteita. Sellaisia tunteita, joita ehkä toivoisin jonkun ottavan tosissaankin.

Olen alkanut viime aikoina kaivata taas enemmän vertaistukea. Välillä tuntuu siltä etteivät näitä asioita kokemattomat ihmiset vain ymmärrä. Ja valitsevat aina ne väärät sanat, vaikka eivät mitään pahaa tarkoittaisikaan. Eikä sitä voi olettaakaan, että pitäisi ymmärtää. Siksi on vertaistuki.