20.12.2017

Mä olen niin kyllästynyt oksennuspyykkiin. Niiiiin kyllästynyt. Hetken menikin jo paremmin eikä ihan kokoajan tarvinnut olla varpaillaan millon lentää yrjö. Päivisin ei lentänyt ollenkaan, iltaisin joskus. Iltaisinkin alkoi oppia jo sen rutiinin, mitkä enteet tietää oksennusta ja aina ehdittiin ajoissa pöntölle. Mutta ei. Näköjään ei koskaan pitäisi ajatella että nyt alkaa helpottaa. Aivoleikkauksen jälkeen helpottikin. Näköjään hetkeksi. Välillä kun lapsi oksentaa oikein toivon, että josko minäkin kohta oksentaisin. Että tietäisi että se on vaan pöpö. Että se menee kyllä sairastamalla ohi. Tuttavaperheet kun kertovat että heillä jyllää mahapöpö, huomaan joskus kadehtivani sitä, kuinka heidän perheessään se sentään loppuu. Välillä sitä myös pysähtyy kuuntelemaan omia ajatuksiaan, ihanko totta olen kateellinen perheelle jossa on oksennustauti?

Lapsi alkoi tuossa viikko takaperin oksentaa sairaalan odotusaulassa täysin yllättäen. Aulassa ei minun ja lapseni lisäksi ollut kuin pari henkilöä, ja kaikki hoitohenkilöt olivat lounastauolla. Ja aika kaukana pysyttelivät nämä muutkin. Lapsella oli jo kaikki toppavaatteet päällä, joten sotku oli ilmeistä ja apu olisi ollut tarpeen. Mutta ensimmäinen ajatus kun näkee lapsen oksentavan varmasti on, että meille en halua pöpöjä. Kun vihdoin lääkäri ja sairaanhoitaja kävelivät ohi, sain apua ja tilan missä vaihtaa lapselle vaatetta. Heidänkin ensimmäinen kysymys luonnollisesti oli, että onko perheessä muilla oksennustautia. Taisin vastata, että olisikin, mutta tämä on lapsellemme ihan normipäivä...

Maanantaina kävimme sairaalassa valtimotiehyeen sulussa. Tämän suhteen nyt toivottavasti saadaan piirtää rasti seinään. Kaikki meni niinkuin pitikin, ja lapsikin voi jo oikein hyvin. Lukuunottamatta tätä aamupäiväistä pahoinvointia, mutta en usko että se tuohon liittyy kun sitä nyt on muutenkin ollut ennen toimenpidettä muutamana päivänä. Tämä sairaalan jälkeinen väsymys on vain taas aika jäätävää. Ollaan todella avun tarpeessa, ja en muuta odotakkaan kuin sitä että pääsemme vanhempiemme luoksi jouluksi. Ilman tukiverkkoa lähellä tämän arjen pyöritys vaan ottaa niin koville, että apukädet tulevat nyt niin tarpeeseen tämän syksyn jälkeen.

Mutta miksi tämänpäiväinen oksentaminen nyt otti niin koville? Syitä on monia. Ensinnäkin siksi, että aina kun luulet jonkun asian helpottaneen ja ongelma palaa, se tuntuu entistä rankemmalta hetken. Toiseksi, koska tämä aamupäiväpahoinvointi loppui kun seinään leikkauksen jälkeen ja on jälleen lisääntymään päin, herää myös huoli jälleen aivopaineen hitaasta kohoamisesta. Koska nyt on meidän jaksamisemme kannalta kaikista huonoin hetki tilanteen huononemiselle. No, ei auta kun laittaa sormet ristiin ja toivoa ettei tämä nyt jatkuisi. Nämä ovat sellaisia asioita mitä haluaisi pystyä lykkäämään, mihin haluaisi pystyä vaikuttamaan, mutta ei vain pysty. Joten ei auta kuin toivoa.