8.9.2017

Viime aikoina olen miettinyt paljon synnytystä. Synnytyksestä on nyt 10kk aikaa, ja edelleen, kun kuljen Naikkarin tai Lastenklinikan ohi, tulee kylmät väreet. Silloin tapahtui niin paljon, niin lyhyen ajan sisään. Näin jälkeenpäin sitä on välillä vaikea tajuta, kuinka siitä kaikesta selvisi.

Ihmiskeho on ihmeellinen. Synnytyksessä jo tiesin, ennen viimeistä ponnistusta, että jotain on nyt pielessä. Raskaus oli edennyt normaalisti, eikä synnytyksen aikana mitään huolta herännyt kenellekään. Synnytys käynnistyi todella hitaasti, mutta kun lähti etenemään, tunnelma oli rauhallinen ja miellyttävä aina syntymähetkeen saakka.

Syntymähetkellä me kaikki kolme, minä, mieheni ja äitini, kävimme läpi hyvin suuren skaalan tunteita muutaman minuutin aikana. Pitkään kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen, kun vauva vihdoin saatiin maailmaan, huomasin mieheni kasvoilla helpotuksen ja onnen kyyneleet. Tämä tunnetila kuitenkin revittiin hyvin äkkiä pois, kun vauvaa lähdettiinkin viemään virvoitteluun, josta kiidätettiinkin kaikkien yllätyksesti teho-osastolle.

Itse en tuntenut syntymähetkellä minkäänlaista helpotusta. Kun vauva nostettiin hetkeksi vatsani päälle, olin samoin tein valppaana. Mikä on se asia, mikä on pielessä? Se ei hengitä kunnolla, pärskii vain. Miksei se itke? Huomasin ensimmäisenä kaikista, että jotain on nyt oudosti. Puhuinkin kätilölle heti vauvan nähtyäni hermostuneesti, että miksi vauva vaikuttaa nyt oudolta? Kun vauva vietiin sylistäni, mieleni sulki kaikki tunteet, ja suhtauduin kaikkeen informaatioon todella järkiperäisesti. En uskaltanut tuntea mitään.

Pääsin katsomaan vauvaa oman siirtoni jälkeen. Vauva oli syntynyt aamuyöstä, ja minut siirrettiin synnytyssalista osastolle iltapäivällä. Mieheni ja isäni olivat käyneet katsomassa vauvaa jo ennen minua, ja hoitava lääkäri oli tuonut vauvasta kuvan minulle. Kun pääsimme osastolle, mieheni kiirehti minua, hänen oli äkkiä päästävä katsomaan vauvaa. Oma tunteeni ei ollut kuitenkaan samanlainen. Minua pelotti. Uskallanko mennä katsomaan vauvaani? Uskallanko kiintyä siihen? Mitä jos kiinnyn siihen, ja sitten se ei selviäkään?

Sisälläni tiesin kuitenkin, että minun on mentävä vauvani turvaksi. Annettava hänelle se tuttu kosketus. Ensimmäinen kerta katsomassa vauvaa kaikissa niissä letkuissa ja laitteissa oli todella voimakas. Teho-osastolla kiersi vielä soittaja, joka soitti koskettavia sävelmiä lapsille ja vanhemmille. Silloin kaikki purkautui. En voinut uskoa sitä, että meille oli käynyt näin. Että minun lapseni, jota olin kantanut sisälläni kaikki nämä kuukaudet, makasi nyt tuossa letkuissa eikä ollut sylissäni.

Vietimme sairaalassa yhteensä kaksi viikkoa. Neljän päivän jälkeen pääsimme pois teho-osastolta ja siirryimme vastasyntyneiden osastolle. Olin itse sairaalassa aina kotiutumispäivään saakka, päivin ja öin. Näin jälkeenpäin katsottuna ihmettelen, miten oikein jaksoin. Mutta tilanne vei. Oli niin tärkeää tehtävää. Suhtauduin myös sairaala-aikana siellä olemiseen hyvin tehtäväorientoituneesti. Uskoin silloin, että kun täältä päästään, tämä on tässä ja kaikki muuttuu vielä normaaliksi. Keskityin tuolloin niin vahvasti olemaan läsnä lapselleni ja uskoin niin vahvasti että tämä on vain pieni töyssy meidän matkallamme, että minulta meni tuolloin täysin ohi neurologin olennaiset huomiot, joista olisi voinut jo tuolloin päätellä että tämä ei ole vielä tässä. Mutta hyvä näin, sillä jos olisin silloin tiennyt, mikä kaikki on vielä edessä, en varmasti olisi jaksanut yhtä hyvin.