19.9.2017

Magneettitutkimus oli eilen. Jännitin nukuttamista, mutta onneksi itse sankari oli reipas ja aurinkoinen kuin mikä. Loppujen lopuksi kuitenkin nukutustilanteeseen mennessä oli nälkä ja väsy jo niin kova, ettei rauhottunut muualle kuin syliini. Anestesialääkäri tekikin päätöksen, että nukutetaan syliini jonka jälkeen vasta siirretään tutkimuspöydälle.

En ollut koskaan nähnyt, kun ihminen nukutetaan. Minut on nukutettu parikin kertaa, ja tiesin kutakuinkin että nopeasti se käy, mutta eihän sitä samanlailla tajua kuinka nopeasti se tapahtuu, jos itse olet nukutettava. Oli se pieni shokki, kun oman lapsen silmät heittävät ympäri ja toinen menee ihan veltoksi sylissä, vaikka siihen osasikin varautua ja tiesi että se kuuluu asiaan. Varsinkin, kun samantien piti jättää hänet sinne tutkimuspöydälle ja minut ohjattiin pikaisesti ulos. Kyllä siinä pienet vapinat tuli ja pari kyyneltäkin vierähti.

Tunti kahviossa ja odotusaulassa pyöriessä tuntui ikuisuudelta. Kun viimein hereillä oleva lapsi tuotiin syliini, voi sitä helpotuksen määrää! Olin kuitenkin jännittänyt tätä ensimmäistä nukutusta ihan siinäkin mielessä, kun koskaan ei tiedä kuinka ihmiskeho reagoi uusiin aineisiin. Kaikenkaikkiaan siitä hetkestä iltaan saakka palautuminen sujui ongelmitta, ja illalla lapsi olikin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Magneettikuvien tuloksista oli sovittu lääkärikäynti loppuviikoksi. Magneettitutkimuksesta lähtiessämme hoitaja mainitsi, ettei mitään hengenvaarallista kuvista löytynyt ja voimme kotiutua turvallisin mielin. Asennoiduinkin siis odottamaan perjantaita, ja ehdin jo miettiä josko tästä ei mitään löytyisikään ja jatkettaisiin tutkimuksia muilla testeillä ja tutkimuksilla.

Tänään lääkäri kuitenkin soitti. Ihmettelin iltapäivällä tuntemattomasta numerosta saapuvaa puhelua, ja ajattelinkin aluksi sen liittyvän omiin terveysasioihini, sillä olin asioinut terveysasemalla aikaisemmin päivällä. Vastasin puhelimeen siis pahaa aavistamatta, mutta heti kun kuulin että puhelimen päässä on neurologi, tiesin että nyt on jotain löytynyt. Eihän se muuten jo nyt soittaisi, kun ajanvarauskin on jo tehty.

Puhelu meni jossain aivan ihme tilassa, puhelun lopetettuani mieleeni jäi lähinnä aivojen rakennepoikkeama ja neurokirurgi. Shokki. Voiko tämä olla totta?

Ensimmäistä kertaa tuntui, että tunteet purkautuivat oikein kunnolla. En ole kovinkaan pystynyt itkemällä purkamaan tilannettamme, mutta nyt sitä ei voinut pidätellä - oikeastaan oli todella hyvä, että vihdoin pystyin itkemään oikein kunnolla. Tätä itkua oli padottu muutaman huonon uutisen verran.

Illan aikana kävimme pitkiä keskusteluja mieheni, äitini, siskoni ja lähimpien ystävieni kanssa. Viestittelin myös vertaistukiystävilleni, koska tiesin, että heiltä saa aina oikeat sanat tällaisiin tilanteisiin. Tunteet ovat hyvin ristiriitaiset. Helpotus siitä, että jokin syy on tähän monien kuukausien huolehtimiseen löytynyt. Mutta myös pelkoa, surua ja pettymystä. Myös katkeruutta siitä, miksi taas jotain uutta meille, eikö meillä ole jo tarpeeksi taakkaa? Tilanne tuntuu osin myös hyvin absurdilta edelleen, on vaikeaa käsittää sitä, että taas palettiin tuli uusi ongelma, uusi lääkäri ja koko paletti joudutaan järjestelemään uudelleen. Uudelleenjärjestely vaatii aina itseltä myös uudelleen asennoitumista, joka ottaa aikansa.