Tuolloin vietin siihenastisen elämäni pelottavimmat hetket. En uskaltanut kiintyä lapseeni, sillä pelkäsin jos hän ei selviäkään. Pala palalta kuitenkin uskalsin avata itseäni. Nämä kolme vuotta ovat kasvattaneet mua aivan mielettömästi. Koen että myös moni tosi turha asia on karsiutunut elämästä, ja olen avoimempi kuin koskaan aikaisemmin. Mulla ei ikinä ole varsinaisesti ollut ongelmia puhua asioista ja olen ollut todella reflektiivinen, mutta tämä tilanne on kyllä pakottanut vielä ihan eritavalla puhumaan asioista. Toisaalta tämä on opettanut myös tervettä itsekkyyttä, ja sitä, että saan itse päättää milloin haluan puhua traumoistani ja milloin en. Jos multa kysytään kuulumisia, voin myös sanoa, että nyt en jaksa puhua aiheesta. Osaan tunnistaa omia tarpeitani paremmin ja uskallan jopa sanoa ne ääneen. Vaikka tämä kaikki on pakottanut mut keskittymään täysillä lapseeni, en ole unohtanut itseäni. Ja siitä olen ylpeä. Vaikka en todellakaan näiden kokemusten jälkeen ole millään tavalla ehjä kokonaisuus, hahmotan kuitenkin mitä tarvitsen pysyäkseni järjissäni.
Maanantaina lapsi täyttää jo kolme vuotta. Reilu viikko sitten vaihdoin jo tekstitauluuni tekstin "onnea ihana Toivo 3v". Olin muutenkin vaihtamassa tekstiä ja ajattelin että laitetaan se siihen jo valmiiksi, sillä näitä synttäreitä voi juhlia vaikka koko kuukauden. Parin päivän päästä olimmekin sitten tuolla viimeisimmällä sairaalareissulla, jolloin hetken jo luulin, ettei kolmevuotissynttäreitä nähdäkään.
Nyt olemme kotiutuneet, ja kotona on sujunut tavalliseen tapaan. Arjen perushaasteet ovat läsnä, ja lapsi on edelleen hieman toipilas. Enemmän toipilas olen kuitenkin varmasti minä. Jaksan hyvin, kun hommailen lapsen kanssa, tai olen tekemässä jotain kavereiden kanssa. Mutta illalla kun saan lapsen nukkumaan ja jään yksin hiljaisuuteen, itken. Hirveän tarpeellisia kyyneleitä tämän trauman käsittelyn kannalta, mutta hitto kun ei kiinnostaisi olla traumatisoitunut. Ei vaan jaksaisi, oli jo ennen tätäkin tarpeeksi paljon koettu. On itku yllättänyt joskus muidenkin läsnäollessa. Mieli on siitä salakavala, että se saattaa heittää lapsen harmaat ja elottomat kasvot verkkokalvolle melkeen missä vaan, millon vaan.
Ja tää on niitä asioita elämässä jota ei vaan voi skipata tai nopeuttaa, tai voi, mutta myöhemmin se tulisi vastaan joka tapauksessa. Vaikka on ammattiapua, on kavereita, on muuta tekemistä. Silti tää tunnekirjo pitää käydä läpi jossain vaiheessa. Pari postausta sitten taisin vitsailla siitä, kuinka tämä syksy (ja oikeastaan koko kolmevuotinen) on mennyt niin, ettei ole ehtinyt edellisestä traumasta toipua kun on isketty jo seuraava. Sitähän tämä on ollut. Edellisestä päästään yli sillä, että tulee jotain uutta. Niinhän se ei toimi pidemmän päälle - tai ei ole mielelle mitenkäänpäin edullista.
Miten sitten oikeastaan pysyn järjissäni tämän kaiken keskellä?
Hyväksymällä että tämä on aika-ajoin tosi paskaa. Jos itkettää, itken. Jos ahdistaa, kuuntelen musiikkia. Jos suututtaa, hakkaan sohvatyynyjä.
Kiipeilen kavereiden kanssa säännöllisesti. Kiipeillessä ei pääasiallisesti koskaan puhuta lapsen asioista. Joskus joku saattaa kysyä että mitä kuuluu, johon vastaan että "paskaa". Sitten jatketaan kiipeilyä. (Tuo "paskaa" -vastaus siis lähinnä on koskenut tätä viimeistä kolmea kuukautta. Kyllä mulla välillä on hyvinkin mennyt.)
Jos tarvitsen läheisyyttä, halia tai unikaveria, kerron sen ääneen. Jos taas kaipaan tilaa, ja en halua fyysistä kosketusta, sanon senkin ääneen.
Annan itselleni luvan olla järkyttynyt. Annan itselleni luvan olla traumatisoitunut. Jos käyttäydyn väsymyksessäni typerästi, pyydän anteeksi, mutta olen armollinen itselleni. Kaikkeen ei tarvitse pystyä, ja ikävä käytös on joskus ymmärrettävää joskaan ei koskaan täysin OK. Mutta en soimaa itseäni siitä, että en aina oikein pysty toimimaan niinkuin haluaisin.
Pyydän myös apua. Pyydän apua lastenhoidossa, pyydän apua ammattilaisilta trauman purussa. Avun pyytäminen on näistä selvästi vaikein, ja se aiheuttaa mussa edelleen jonkinlaista pelkoa siitä, jos mua ei haluta auttaa. Tämä pelko on osoittautunut joka kerta turhaksi, joskin koen tarvitsevani käytännön apua enemmän, kuin mitä ystäväpiirilläni on antaa. (Tästä voisi jatkaa sitten vuodatuksen vammaispalvelun hitaudesta, mutta jääköön se toiseen postaukseen. Niin, ei olla saatu sieltä vieläkään mitään.)
Tätä maisemaa on tullut katsottua tässä syksyn aikana moneen otteeseen. Avaruudessa (ULSin lastenneurologian osasto) hoitajat ovatkin vitsailleet, että tuolle potilaspaikalle voisi jättää jo Toivon nimikyltin.
Musta huumori on myös yksi todella tärkeä keino minulle. Aivan mahdottomissa ja kamalissa tilanteissa se keventää tunnelmaa. Seuraavana päivänä lapsen elvytystilanteesta ja kahdesta leikkauksesta Avaruuteen siirtyessämme puhuin pitkän pätkän sairaanhoitajan kanssa lapsen matkasta. Päädyimme puheissamme siihen, kuinka viime kesänä eräs lääkäri oli viitannut lapsen apneakohtauksiin toteamalla että "ehkä se on lapsen tapa, pidättää hengitystä". Niin, voitte vaan kuvitella kuinka hupaisalta tuo lausahdus nyt kuulostaa, kaiken tämän jälkeen. Todettiinkin siinä yhdessä naureskellen, että tämän jälkeen tuskin kukaan enää tulee heittämään moista kommenttia lapsen kohtauksista.
Lapsen isän kanssa meillä on välillä sentasoista läppää, että julkaisukelpoista materiaalia on hyvin vähän. Sanottakoon esimerkkinä vaikka, että olemme tehneet lapsen sairaalakuvista meemejä ja lähettäneet niitä toisillemme.
Kiitos taas kaikille silmäpareille siellä ruudun toisella puolella että jaksatte kerta toisensa jälkeen lukea näitä synkkiä sepustuksia ja lähetellä instassa ja facessa sydänhymiöitä. Aina on kiva kuulla, että joku lukee ja myötäelää. Mitään lohduttavaa ei tarvitse (eikä ehkä kannatakaan) yrittää sanoa. Riittää, että kerrot että olet siellä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti