5.9.2018

Viime sunnuntaina mut valtasi yhtäkkiä todella suuri suru. Surin ajatusta siitä, olenko missannut elämässä jotain sellaista, mitä todella olisin halunnut kokea. Olisin todella halunnut kokea onnellisen lopun synnytykselle. Sellaisen, missä saan lapseni syliin, lapsi itkee ja minut valtaa onnellisuus. Se hetki, mistä vanhemmat puhuvat ja millaista muistoa useat vanhemmat vaalivat. Koska olen vakaasti ollut viime aikoina sitä mieltä, että tämä jää ainoaksi lapsekseni, tämä ajatus todella iski. Että en ehkä tule koskaan kokemaankaan sitä hetkeä. En pääse nauttimaan terveen lapsen syntymästä. Kohta on mennyt kaksi vuotta synnytyksestä, ja edelleen tämä ajatus saa kyynelkanavat aukeamaan. Se on jotain, jonka todella olisin halunnut kokea. Sen onnen.

Tavallaan ajattelen, että olisin halunnut rakastaa lastani enemmän. Tai olenhan rakastanut lastani todella paljon, mutta olisin halunnut että se olisi tehnyt vähemmän kipeää. En olisi halunnut aloittaa matkaamme siitä tunteesta, että en halua nähdä lastani. En uskaltanut siinä hetkessä rakastaa vastasyntynyttä lastani. Vaikka tilanne meni miten meni, toivon, että olisin pystynyt olemaan vahvempi. Ehkä koen jonkinlaista syyllisyyttä siitä tunteesta, että en halunnut nähdä lastani, vaikka tiedän sen olevan hyvin inhimillinen. Koen syyllisyyttä myös väsymyksestä ja väsymisestä tähän arkeen, sillä lapseni ei ansaitsisi sitä. Haluaisin jaksaa antaa enemmän, ja suren sitä ettei voimavaroja ole enempään. Lapsi ansaitsisi sen kaiken.

Onneksi tukiverkko on hyvä. Päiväkodin aloitus on sujunut hyvin ja lapsella on välittäviä aikuisia ympärillä. Haluaisin silti pystyä antamaan itse enemmän. Mutta tiedän myös sen, että minun on pakko antaa itseni palautua. Matka on kuitenkin vasta alussa.

Koen kirjoittamisen todella hyödyllisenä tapana purkaa kaikkia niitä tunteita, mitä liittyy haastavaan arkeen ja elämään. Tiedän, että monet teistä lukijoista on mulle läheisiä ihmisiä, niin haluan muistuttaa teitä että tämä blogi on sitä varten, että pääsen kirjoittamaan tänne niitä kaikkia fiiliksiä, yleensä negatiivisia, joita haluan käsitellä. Jotka haluan kirjottaa ja jäsennellä itselleni auki, jotta pystyn jatkamaan. Ettei ne kasaudu kauheaksi möykyksi. Musta on ihanaa, kun saan paljon viestejä teiltä että luette ja tsemppaatte. Mutta todenmukaista kokonaiskuvaa tästä blogista ei kuitenkaan saa, sillä mun elämässä tapahtuu myös todella paljon hyvää, meidän perheessä tapahtuu myös hyvää. Täällä usein kirjoitan sitten ne kipeimmät asiat. Kiitos että luette. <3