25.8.2017

Sairaalamaailmassa kovettaa itsensä aika nopeasti. Kun monet kerrat on mennyt toiveikkaana tai huolettomana vastaanotolle, ja joka kerta asiat ovat olleet huonommin kuin olet toivonut, asenne muuttuu. Pessimisti kun ei pety.

On kuitenkin aika tylsää muuttua kyyniseksi. Kirurgin ilmoittaessa, että edessä on toimenpide, sisälläni ei tunnu miltään. Alan toimia robottimaisesti. Asiat kun on vain hoidettava ja järjesteltävä.
"Kumpi leikkaus nyt olisi viisaampaa hoitaa ensin?"
Kaikki tieto on imettävä heti. Organisoida järkevästi.

Melkeinpä alan suhtautua kuin lääkärit itse. Tämähän on vain rutiinitoimenpide, edes tehohoitoa ei tarvita leikkauksen jälkeen. Normaali osasto riittää.

En anna tarpeeksi tilaa muille tunteille. Pelolle siitä, kun oma lapseni nukutetaan ja leikataan. Surulle ja pettymykselle, miksi meidän perheelle on käynyt näin. Se on kuitenkin minun oma pieni lapseni, joka on lyhyen elämänsä aikana kokenut hirvittävän määrän toimenpiteitä ja tutkimuksia.

Täytyisi löytää tasapaino siihen, mikä on tervettä itsesuojelua ja milloin patoaa tunteita sisäänsä.