2.5.2020

Häpeä.

Tunne, jota en ole tavoittanut hyvin ennen tätä hetkeä. Aloin todella pohtimaan häpeää, kun luin Pauliina Flangin kirjaa Seitinohuin säikein - suru minussa tyttäreni kuoleman jälkeen. Pauliina on kirjoittanut kirjassaan monista eri tunteista, joita surussaan koki. Häpeästä hän kirjoitti kirjassaan näin: "Häpeä rajoittaa olemistani ja tekemisiäni sekä kapeuttaa ajatuksiani paisuttaen tunteitani. Se eristää minua yhteydestä muihin ja saa aikaan päänsisäisen sekamelskan." Tuon lauseen lukemisen jälkeen pysähdyin. Sillä se todella kolahti.

Minua on hävettänyt, miksi olen saanut vammaisen lapsen. Olen hävennyt siitä puhumista. Olen ajatellut, että se on jotain, josta muut eivät halua kuulla. Jotain, joka pitäisi salata. Jotain, joka ei ole minulle eduksi työmarkkinoilla. Jotain, joka ei ole minulle eduksi etsiessäni kumppania. Samalla minua on hävettänyt nuo kaikki ajatukset, sillä lapseni on mulle maailman rakkain ja arvokkain. Olen hävennyt häpeän tunteitani.

Alkuvuodesta sosiaalisissa piireissäni sattui tilanne, jonka seurauksena päädyin kuulemaan itsestäni ikäviä asioita. Tuolloin olin vielä väsynyt syksystä, ja kovin haavoittuvassa mielentilassa muutoinkin. Kuulin olevani "raskas ja uhriutuva ihminen, jota ei haluta kutsua illanviettoon, sillä vien kaikkien voimia jutuillani". Tiedän, että noiden sanojen sanoja ei tiennyt mihin kohtaan hän minussa osui, mutta edelleen, jos nuo lauseet tulevat mieleeni, tunnen piston rinnassani. Olen viimeisen kuukauden aikana miettinyt, miksi minun on niin vaikeaa unohtaa tuota konfliktia, vaikka siitä on jo kuukausia ja se on sovittu. Miksi nuo sanat osuivat minuun niin syvälle.

Vasta nyt olen tavoittanut kunnolla, että kyse on paljon nimenomaan häpeän tunteesta. Olen jo valmiiksi hävennyt ja pelännyt, erityisesti uusien ihmisten seurassa, kuinka minun tulisi olla. Olen hävennyt elämäntilannettani, ja pelännyt ettei minua hyväksytä mukaan ajoittain ankeiden juttujeni takia. Olen pelännyt, jaksaako kukaan olla ystäväni. Olen pelännyt, jaksaako kukaan olla kumppanini. Olen jo valmiiksi pelännyt, olenko kaikkineni liikaa? Kyse on sellaisista tunteista ja ajatuksista, jotka haluaisin vain olevan minun tunteitani ja ajatuksiani. Kun joku toinen sanoi ne ääneen, tuntui se hetkellisesti siltä kuin joku paha painajainen olisi käynyt toteen.

Häpeä nimenomaan rajoittaa olemistani. Se paisuttelee tunteitani, ja eristää minua yhteydestä muihin. Ja saa aikaan päänsisäisen sekamelskan.

Häpeä saa minut tuntemaan myös ajoittain todella erilliseksi. Esimerkiksi kerran, kun olimme sekalaisella sakilla tuttuja ja puolituttuja syömässä, ja joku heitti kysymyksen joka jotenkin liippasi henkistä kasvua. Muut puhuivat matkustelusta ja muista kokemuksista kasvattavina kokemuksina, ja minä heitin sitten siihen, että mun lapsi on ollut muutaman kuukauden sisään viidessä aivoleikkauksessa ja on aika paljon tuonut perspektiiviä elämään. Hiljaiseksi veti. Ja häpesin aivan todella paljon, niin että jälkikäteen oikeen irvistytti. Mietin, olisiko pitänyt vaan heittää joku "normaalimpi juttu". Vastaavia tilanteita on useita.

Toisaalta en missään nimessä kannata peittelyä, ja haluaisin tehdä maailmasta paikan, jossa ihmiset voisivat puhua niistä asioista, joista haluavat. Mutta ehkä jollain lailla haluan sanoa kaikille, että vaikka kirjoitan tällaista julkista blogia aiheesta, mietin joka kerta kun suuni avaan. Mietin tarkkaan, uskallanko. Mietin tarkkaan, onko tämä kuulijalle liikaa. Välillä olen jopa hävennyt tätä blogia, kuinka avoimesti täällä kirjoitan vaikeista tunteista. Ja että kuinka synkän kuvan tämä voi ajoittain antaa, sillä kirjoitan tänne lähinnä vaan vaikeita juttuja. Vaikka tiedän, että ne jotka minut tuntevat, tietävät että olen paljon paljon muutakin kuin nämä tekstit.